5.Päivä, sunnuntai - P***a päivä

Miiaa lainatakseni, olen iloinen että tästä päivästä ei ole kuvamateriaalia. Kutsumaton vieras, turistiripsa,  tärisyttelee taloa ja koko päivä menee harakoille. Joku saattaisi tässä käyttää jonkun toisen linnun nimeä... Onneksi ilma on viileä ja sateinen niin ei harmita ihan niin paljoa maata sisällä.
Itsellä olo helpottaa illalla, mutta en vielä nousisi voittajan pallille.

4. Päivä, lauantai - Seitinohut iltapäivä ja kutsumaton vieras

Herään jälleen ensimmäisenä ja nautin siitä, että saan olla hetken yksin. Istuskelen koneella ja syön aamupalaa. Täällä huomaa välillä kaipaavansa vain omaa seuraa, vaikka kotona olen kyllä hyvin harvoin vapaaehtoisesti yksin. Voi johtua myös siitä, että mun huoneeni on olohuone ja yksityisyyttä ei juurikaan ole.
Miian nousee ylös ja huomaa rantakutsun Papagaion tytöiltä. Jep! Me tullaan. Mikan ollessa huonovointinen lähdemme kaksin kohti Ipanemaa. Valtteri ja Riikka eivät ole vielä palanneet viime öiseltä reissultaan ja jätämmekin tuikitärkeää informaatiota sisältävän lapun olohuoneeseen, jonka on allekirjoittanut M&M.

Kun askeleet vie kohti metroasemaa nappaan matkalta Guaraná- limsan. Juotuani siitä puolet sysään tölkin Miialle huonon olon takia. Kummallinen olo. Olo kuitenkin paranee rantaan kävellessä.

Queijomies

Ipaneman ranta yllättää minut kaikenkirjavuudellaan. Rantahan on ihan täynnä turisteja. Miten täältä valkoisen mimmin nyt bongaa? Ero on kyllä hurja verrattuna Copacabanaan. Se kun on sellainen "rahvaiden" ranta. Pitäydyn edelleen mielipiteessäni, että pidän Copacabanasta enemmän. Vaikka, Riikan sanoin, Ipanema on enemmän "chic".

Maija laittaa viestiä että ovat posto 7 kohdalla. Ipanemalla on tasasin välimatkoin numeroidut "postot". Jokaisen poston kohdalla on vartiointitorni ja maksullinen wc. Mushkan muistutuksesta lisättäköön se fakta, että jokaisella posto:lla on oma merkityksensä. Erinäiset vähemmistöt ja ei niin mukavat ryhmittymät ovat ottaneet itsellensä "merkkipostot". Että kannattaa varoa minkä valitsee, leimatuksihan siinä tulee. Mushka voi kirjoittaa tästä Rioon matkaaville lunttilistan.

Kävelemme rantaa pitkin tyttöjen luokse. Ompas mukava nähdä muitakin suomisambistoja. Liitymme Johannan, Jennin ja Maijan seuraan ja nappaamme melkein samantien oluet skoolataksemme mukavalle  iltapäivälle. Oluita menee muutama. Juttelemme niitä näitä ja Maija mm. kertoo kuinka sai jo ensimmäisenä päivänä tikit käteensä Caçulassa aiheutuneen "äksidentin" vuoksi. Maija kehoittaa varomaan "siinä keskellä niissä laareissa olevia vaaleanpunaisia paljetteja". Pleksilaarit kun olivat ilmeisesti olleet rikki. Olut kihahataa mukavasti otsalohkoon ja meillä kaikilla on niin mukavaa.
Hengailemme rannassa muutaman tunnin, mutta aurinko ei juurikaan suostu näyttäytymään. Pieni auringonsäde lankeaa kasvoilleni kun näen queijomiehen. Biitsijuustoo!! Sitä en olekaan vielä saanut. Jee! Koko porukka tilaa välipaaksi yrtiimausteella kuorrutetut ja grillatut juustot.

Biitsijuusto

Sovimme tyttöjen kanssa että etkoilemme yhdessä joku ilta. Heitämme heipat ja lähdemme Miian kanssa  kohti metroa, joka on helpommin sanottu kuin tehty. Ipanemalla on käynnissä katukarnevaali ja tiet ovat sangen täynnä porukkaa. Kuulemme baterian soittavan ja ihmisiä alkaa ilmesyä kaduille kun sieniä sateella. Heiii täällä on noita överi pukeutubeita transuja. Huippua! Seuraamme transumeinikejä samalla kun kahlaamme tietämme ihmismeren läpi. 

Metroasemalla on samanlainen hulabaloo. Metroon istuttuamme huomaan että kummalinen olo nostaa päätään. Silmät painuvat väkisin kiinni ja päässä huimaa. Sallin itseni eksyä hetkestä toviksi.

Nousemme tutun metroaseman, Largo do Machado:n, portaat ylös ja.. mitä helv.. Vastassa on vappu potenssiin 100! Aamulla tässä oli vielä ihan rauhallinen puisto. Ihmisiä kävelee vastaan hassuissa, omituisissa ja välillä ehkä hieman säädyttömissäkin asuissa ja porukka on aivan seipäässä. Pariskunnat nuolevat toistensa naamoja ja puiston takaa kuuluu baterian soitanta. Hieno hypätä sekaan karnevaalitunnelmaan meikittömänä, hikisenä ja hiekkaisena. No suomityttö on aina luonnonkaunis ja paikallinen Jorge on tässäkin tapauksessa myytyä miestä. Miian kauneus lumoaa vastaan kävelevän paidattoman Jorgen ja mikäli refleksit olisivat olleet hitaammat olisi Jorgen kieli nyt Miian kurkussa. Pyristelemme eroon Jorgesta ja jatkamme matkaa kotiin. Jaaha se on varmaan karnevaali ny!

Kotona on tarkoitus vaihtaa vaatteet ja jatkaa iltaan ruokalan kautta Mocidade:en. Vaan kuinkas sitten kävikään. Nöyrääkin suomalaista nöyryyttävä vatsatauti kaataa kaksi miestä. Mikalla se on jo kovaa menoa, mutta mulla pyörii vaan päässä ja lihaksissa on kuumeinen olo. Muut, vielä tässävaiheessa onnekkaat, lähtevät syömään, jonka jälkeen Miia ja Riikka suuntaavat Mocidade:en. Meillä alkaa poikien kanssa kakkabileet.

Tästä illasta mulla ei juurikaan ole mitään hohdokasta kerrottavaa. Boa noite teille onnekkaille!

3. Päivä, perjantai - Mitä kaikkea ehtii yhdessä päivässä

Tohinaa Saara:n kaduilla

Perjantai aamu on hyvin kuuma ja aurinkoinen ja houkuttelee rannalle. Valitsemme kuitenkin tehoiskun Saara:an, sillä pojat lähtevät tiistaina ja haluamme hyödyntää heidän laukkunsa. Heh hee! No on se toisaalta hyvä muutenkin, ainakin minua vielä polttelee palaneet kohdat ihossa. Päätämme Miian kanssa tehdä ostokset "ryhmittäin". Tänään on koulun materiaalien vuoro, sillä kuormasta tulee varmasti isoin.. ehkä.

Hyppäämme metroon syötyämme salgadot ja sucot. Riikka ja Valtteri ovat lähteneet edeltä ja me kolme painelemme perään hieman kärjestä jääneinä. Metron viileä ilmastointi tuntuu nyt hyvältä, sillä ulkona on todella kuuma ja hiostava ilma.
Saarassa suuntaamme ensimmäiseksi Caçulaan, mutta Beth'sin kenkäkaupan kautta. Beth's sijaitsee katutasossa olevien putiikkien yläkerrassa ja kipuamme kapeat ja vähän sieltä täältä vinot portaan ylös, josta kuuluukin "Päivää!" Riikka ja Valtteri ovat ehtineet jo kierroksensa loppumetreille ja Riikka on varmistamassa kenkätilausta. Pälyilemme hetken etsien sopivia tanssikenkiä. Kengät ovat ikävästi kuitenkin kaikki muovia, eivätkä yllä minun vatimusteni tasolle. Eikun siis Caçulaan.
Caçulassa on muutama muukin. Pälyilemme kankaita ensin ja isken silmäni muutamaan comissãolle ja Mushkalle sopivaan kankaaseen. Jätämme ne kuitenkin vielä harkintaan. Kipuamme yläkertaan mikä on, niin kuin muistelinkin, hyvin kuuma, tunkkainen ja sulkapölyn ansiosta myös vaikea paikka hengittää. Harmi että tässä huoneessa on kaikki tarvittava. Alamme lahdata tavaraa hyllyistä Ikean kassiin, jonka olemme ottaneet mukaan. Niininauhoja, kiviä ja paljetteja lentää pussitolkulla kassiin ja vieläpä jää osa uupumaan. Näin lähellä karnevaaleja alkaa materiaalit jo osittain olla Caçulasta loppu. Onneksi on sitten muitakin pienempiä kauppoja. Täältä haalitaan pääasiassa ne suuret määrät. Pitkän tuskaisen ja taskulaskintakin uuvuttavan reissun jälkeen suuntaamme suoraan, tai no niin suoraan kun naiset voivat, metrolle. Mika on meillä onneksi apumiehenä ja matka ostoskassien kanssa menee hienosti.

Kotona vaihdamme pikaseen vaatteet ja suuntamme suhteellisen hyvän ilman takia tänään sokeritoppavuorelle, Pão de Acucar:ille. Bussilla matka ei kestä kauaa, mutta perillä odottaa pitkä jono. Karnevaalit alkavat pikkuhiljaa näkyä koko kaupungissa. Kirottuamme hetken brasilialaisten järjen juoksua typerästä jonottamis järjestelystä (liput ostetaan erikseen ja sitten palataan erikseen jonoon vaikka lippujen oston voisi hoitaa jonotettuaan) huomaamme jonon onneksi liikkuvan suhteellisen nopeasti.
Olen itse ollut sokeritopalla jo kaksi kertaa, mutta minua ei haittaa tulla tänne uudelleen. Maisemat ovat sen arvoiset. Sisäänpääsy topalle on 53rs eli n.20 euroa. Kondooli-hissiin astuttuamme odotan hissin tuomaa adrenaliiniryöppyä kun se lähtee liikkeelle. Ilmeisesti olen jo niin tottunut korkeisiin paikkoihin, että ryöppyä ei tule. Pässin lihaa.
Ensimmäiseltä stopilta Urca:lta maisemat ovat jo aivan mielettömät, mutta vielä on matkaa ylemmäs. Toinen hissimatka ei sen enempää aiheuta väristyksiä kuin ensimmäinenkään. Helppoo ku heinän teko.
Ylhäällä maisemat ovat niin hienot että tämä todellkin on 20 euron arvoista. Kierrämmekin useamman tunnin paikkoja ympäri ja räpsimme kuvia siellä täällä. Odotamme topalla pimeän tuloa ja jos maisemat vaan voivat olla paremmat kuin aiemmin niin ne todella ovat sitä nyt, kun kaupungin valot syttyvät pikuhiljaa maiseman väreillessä. Kuvat kertokoot enemmän kuin minä:

Topalta saamme jonotella hetken tietämme alas ja päätän antaa hissille vielä yhden tilaisuuden. Valitsen paikkani vaunun etuosasta, suoraan menosuuntaan, joka on alaspäin. Alla näkyy piemä metsä ja vaunu ponnahtaa liikkeelle. Iiih, hihitän hetken, mutta eipä se meno nyt taaskaan niin hurjaa ole kuin toivoin.

Bussilla suuntaamme kotiin ja syömään. Valitsemme lähellä olevan paikan, jossa emme ole vielä käyneet. Tarjoilijamme, nuori poika, sähkää tämän tästä, mutta olen liian nälkäinen välittääkseni siitä enempää. Miaan kanssa tilataan puoliksi PIENI annos ja voi herran pieksut. Annos on taas valtava. En ymmärrä. Pyydämme vielä loput doggybagiin mukaan ja lähdemme kämpälle vaihtamaan vaatteet "iltaa" varten. Ilta on muuten melko kuuma... Mittari näyttää tuossa 31 astetta ja kellon on yksitoista.

Tänään suuntaamme São clemente:en. Olemme kuulleet että sinne haetaan vielä karnevaaleille alaan väkeä ja erityisesti valkoisia tyttöjä. Ja Miia haluaa ehdottomasti päästä "kotikentälleen". São clemente on siitä huikea sambakoulu, että sinne pääsee helposti. Quadra (sambakoulu) sijaitsee aivan Cidade Nova:n metroaseman vieressä. Paikalle päästyämme sisällä soittelee housebandi ja Miian yrittää etsiä tuttuja käsiinsä. Miian on luvannut tuoda jollekkin sambakoulu tutulleen lehtileikkeitä aamulehden jutusta, jossa kerrotaan heidän viime vuotisesta reisustaan ja kulkuepaikoista São clementessä. Mukana on myös lahjuksia (Fazerin sinistä). Tapamme Muniken, São clementen 2. lippuparin Porta Bandeira:n (naislipunkantaja), johon Miia on tutustunut viime vuonna. Munike on aivan ihana. Kaunis, mukava, ystävällinen ja pyytää meidät heti kanssaan kuviin. Miia kertoo että Munikella ja tämän Mestre Sala:lla (mieslipunkantaja) oli muutama vuosi sitten kaunotar ja hirviö asut ja muistan ihailleeni lippuparia kuvista ja videoista. Ihanaa nähdä kaunotar livenä.

Tässä vaiheessa Riikka ja Valtteri päättävät (voitte arvata itse kumman mieliteko) lähteä Portela:an. Yöksi on luvattu ukkosta ja "hot couple" harkitsee jäävänsä Madureiraan hotelliin yöksi. Heitämme heipat ja jäämme Miian ja Mikan kanssa musta-keltaiseen kouluun.

Käymme Miian kanssa ostamassa São clementen paidat, joissa on aiheena "200 clementianas", São clementen naisritmistojen (ritmista = soittaja) projekti, tavoitteena 200 naissoittajaa. Siirrymme lavan eteen tanssilattialle ja baterian aloittaessa sytymme pikkuhiljaa tanssimaan enemmän ja enemmän. Fiilis on huikea ja ympärillä herää kummastuneita katseita TAAS sitä seikkaa kohtaan, että valkoinen mimmi osaa jorata sambaa. Vessassa tapaamme tytön, joka kysyy mistä olemme ja käy ilmi että hänen miehensä on ollut Papagaiossa soittamassa. Samaan aikaan hiukan pyöreämpi brassityttö yhtyy keskusteluun ja sanoo tuijottaneensa tanssitaitojamme monttu auki. Tämä on täällä ihan normaalia, paikallisten on vaikea ymmärtää että Suomessa (mikä on Suomi?) on sambaa ja osaavia tanssijoita, saatika sitten jos kerrot olevasi suomalainen passista, nauruhan siinä pääsee. Hienoa kuitenkin saada kunnioitusta ja kehuja paikallisilta ja etenkin paikallisilta tytöiltä. Koska tämä olisi mahdollista Suomessa, että esim. baarissa joku tyttö tulisi kehumaan tanssitaitojasi? Sanoisin aika harvinaiseksi tapaukseksi.
Palaamme vessasta tanssilattialle ja kuulemme kuinka juontaja kertoo illan esiintyjistä. Luvassa on Estacio de Sá:n lippupari ja passistat, sekä Beija-florin lippupari ja passistat. Wau! Tästä emme tienneet. Jatkamme jorailua ja seuraamme saapuu muuan Julio, joka esittelee itsensä englanniksi diretorian tyypiksi. Minulle tuo diretoria käsite on vielä hieman pimennossa. Siihen kun kuuluu vaikka minkälaisia tyyppejä. No ainakin he itse antavat ymmärtää olevansa "korkeampiarvoisempia" sambakoulun jäseniä. Milloin hoitavat kulkueen harmoniaa, milloin ovat alanjohtajia jne. Ota näistä nyt sitten selvää. Julio on suht nuori tumma, okei, musta mies ja humaltuu humaltumistaan illan myötä. Julio lyöttäytyy seuraamme useamman kerran ja kehuu tanssitaitojamme. Minulle Julio toteaa että tanssin kuin brassi, yhtä hyvin, mutta eri tyylillä. Voisin olla kuulemma "mulata". Kiitän kohteliaisuudesta, mutta en ota häntä niin kirjaimellisesti. Julio kertoo sambasta seikkoja, jotka kerromme kyllä jo tietävämme. Julio pitää meitä melko tietämättöminä. Nauramme Miian kanssa kun hän tulee kolmannen kerran selittämään samoja, meille itsestään selviä, asioita. Äijä on vähä känässä, mutta onneksi ihan harmiton.
Alkaa sambakoulujen esitykset. Ensin on vuorossa oman koulun lippuparit ja passistat. Passistat ovat todella erityylisiä, mutta kun biisin A-osa käynnistyy alkaa tolkuttoman energinen ja räjähtävä samba nopé:n tamppaus. Huomaan heti selkeän eron meidän tyyliimme verrttuna. Askel painaa maata huomattavasti kovemmalla voimalla kuin meidän. On kuin vertaisi purjelentokoneen liitelyä norsulauman töminään. Samalla askel näyttää kuitenkin hyvin vaivattomalta.

São Clementen passistat

Seikka, jonka huomaan ärsyttävän minua suuresti, on muutaman passistan ylimielisyys ja täydellinen välinpitämättömyys esiintymistä kohtaan. Katse lattiassa, löysäily ja niskojen nakkelu ei kaunista yhtäkään tanssijaa. Ärsyttävää!
Illan mittaan esiintyvät myös Estacio de Sá:n passistat ja lippupari. Lippuparit kohtaavat hyvin arvokkaasti toisensa. Harmoniamies hakee koulujen liput lipputelineestä, avaa ja esittelee ne, kumartaa lippuparille hyväksyvästi ja ojentaa lipun. Ihanaa nähdä tällaista sambakoulujen yhteistyötä Riossa. Sydänhän tässä lämpiää.
Kun on Beija-Florin vuoro kello lähentelee neljää. Ihmiset ovat jo suhteellisen hyvässä humalatilassa ja änkeävät esiintymistilaa koko ajan pienemmäksi. Lattioilla on varmasti satoja oluttölkkejä. Kuitenkin arvostus Beija-Flor:ia kohtaan huokuu suurena. Beija-Flor on ollut minunkin suosikkini, heidän kulkueensa on aina aivan omaa luokkaansa. No, niin on lippuseremoniakin. Jo monta vuotta Beija-Flor:issa vaikuttanut, Selminha Sorriso, porta bandeira astelee esiintymisalueen reunalta kohti lippua käsissään pieni kultainen kolibri. Beija-Flor tarkoittaa portugaliksi kolibria (Beija = pusu, Flor = kukka). Harmoniamies nostaa sini-valkoisen lipun telineestä ja ojentaa sitä porta bandeiralle. Selminha kumartaa ja ruuvaa kultaisen kolibrin lipun nokkaan. Hän on hyvin säteilevä miljoonilla strasseilla koristellussa asussaan.

Kultainen kolibri asettuu paikalleen lipunnokkaan

Seuraamme esitystä kuvaten, sekä tanssien ja laulaen tuttuja biisejä. On passistojen vuoro, jotka ovatkin lapsipassistoja. Joukosta löytyy maailman hellyyttävin näky. Pikkutyttö on iältään noin 2-3 vuotias ja tanssii kuin isot tytöt konsanaan. IHANA! *tähän yliäänistä ininää*
Joukossa on myös São Clemente:n ja Beija-Flor:in poikapassistat, joilla on selvästi battle käynnissä. Voi eii.. aivan ihania. Ininä sen kuin vain jatkuu.
(Videoita näistä ihanuuksista voitte katsoa minun ja Miian facebook- sivuilta)

Ilta alkaa olla niin sanotusti pulkassa ja alamme valua kotiin päin, mutta.. mitä helv... tuolla tapahtuu? Ulkona on aivan tajuton ukonilma ja kaatosade. Hienoa. Eihän mulla olekkaan kun nämä valkoiset satiiniballerinat jalassa. Ei ole enää valkoisia satiiniballerinoja. Saadaan kuitenkin taksi aivan oven edestä ja säästytään satteelta melko hyvin. Ilma on yöllä hieman viileämpi ja näin viiden aikaan on mukava nukahtaa ulkoa tulevaan tuulen vireeseen. Boa noite!

2. Päivä, Torstai - Saracuruna

Torstaina lähdemme "tiukasti kymmeneltä" (= puolenpäivän aikaan) junalla kohti Saracurunaa. Tänään päästään Willin luo, grillibileisiin, täydellisen lihan tyyssijaan. Junamatka on sangen hämmentävä, sillä ulkona on tooooodella kuuma ja junassa on piiiiiirun kylmä. Miia kietoo vieressä cangaa ympärilleen ja minä kaivan ainoaa "pitkähihaista" minkä olen muistanut pakata mukaan. Hyi ku kylymä! Matka kestää puolisen tuntia
Carlos (Ruotsin Carlos) on perillä asemalla vastassa ja opastamassa meidät perille. Uskottelen itselleni, että olisin ehkä osannutkin Willin talolle. Matkalla talolle poikkeamme ostamassa oluet, jotka olemme luvanneet tarjota. Tunnelma pienen Saracurunan kaduilla on ihana ja todella hiljainen. Aurinko paistaa täysillä ja lapset juoksentelevat pihoissa ja teillä. Talot ovat vanhoja ja ränsistyneitä, mutta sitäkin vaikuttavampia. Täällä on omalla tavallaan todella kaunista, tunnelma on kuin jostan kirjasta. Tohdin kaivaa iphoneni taskusta ja räpsin kuvia ympäriltäni. Olutputiikki on pieni ja mies istuu baarijakkaralla kaakeleilla sisustetussa kaupassaan. Ostamme kuusi litran pulloa Brahma- merkkistä olutta ja Guarana- limsaa. Olutputiikin edessä loikolee pieni musta pentukissa, jonka kanssa Miia leikkii ja inisee yliäänillä. No joo onhan tuo ihan söpö kun on vielä pentu.

Residência dos Wills

Willin talolla odottaa lämmin vastaanotto ja tunnen itseni todella tervetulleeksi. Willille annetaan tuliaisiksi suomalaista olutta, Fazerin sinistä ja salmiakkia. Will on poikkeukellinen brassi, Will rakastaa salmiakkia. Will ja hänen lankonsa alkavat grillaushommiin meidän istuessa sisälle valkoisille nahkasohville. On hyvä, että olemme sisällä, sillä ulkona on todella kuuma aurinko, emmekä halua polttaa itseämme. Seuraamme liittyy myös Willin tyttö ja hänen seitsemän kuukautinen poikansa, Arthur, joka vie tyttöjen sydämet.

Ruoka-aika! Pöytään kannetaan perinteiset ja jo hyvin tutuiksi tulleet farofa, riisi, chilimaustetut perunat ja salsa. Grilli savuaa ja kohta pöytään alkaa ilmestyä lihaa. Kananasiipiä, pihviä, makkaraa ja kanansydämiä, joiden tiedän olevan täällä suurta herkkua, mutta mitä en ole itse maistanut vielä. Härkää sarvista ja eiku maistamaan. Törkkään sydämen haarukkaan ja haukkaan sydämen suuhuni. Hmmm.. ei ollenkaan niin pelottavaa kuin luulin. Lihaltahan se maistuu, eikä koostumuskaan olle paha. Yllytämme Miiakin maistamaan ja rohkea rokan syö! Miia laittaa sydämen suuhunsa ja alkaa pureskella hyvin nopeasti. Seuraamme kuinka silmät laajenee ja Miia näyttää pahoinvoivalta. Mika kysäisee että "no söitkö sä sen". Miia vastaa nopeasti "Joo kyllä mä sen nielasin" ja juoksee kaatamaan limsaa lasiinsa. Me vähän nauretaan.
Liha ja makkara on todella hyvää. Ja ahmin ruokaa enemmän kuin olisi tarve. Päivä kuluu keskustellen lauleskellen ja syöden. Will puhuu englantia, joten jopa minä ja pojat pääsemme osallisiksi keskusteluun.
Päivä on mukava ja erilainen ja nautin siitä täysillä.

Grilli valmiina

Njam

Grillimestarin työpöytä, kuvassa Will:in lanko ja vaimo

On jo ilta kun palaamme kotiin junalla. Juna on onneksi vanhempaa mallia ja siinä ei ole jäätävää ilmastointia.
Juna-asemalta suuntaamme harhalevan metron etsinnän busseille, mutta metroasema löytyykin sattumalta.
Päättämme pitää tänään rennomman illan ja suuntaamme kauppaan haalimaan caipis-aineta. Marketissa on yllättävän vähän porukkaa ja jonot etenevät suht nopeasti. Tuohdun kuitenkin kassalla kun seuraan asiakaspalveljoiden toimintaa. Kiirettä ei pidetä, ei sitten yhtään. Myyjä on kuin hidastetusta flmistä. Ruoka pakataan hyvin pieniin muovikasseihin, joita laitetaan aina kaksi päällekkäin, etteivät ne hajoa. Raivostuttavaa ja ihan sairasta. Tähän p***aan ihmiset tulevat hukkumaan.

Kaupasta kotiin ja caipishommiin. Miian kanssa laitetaan homma pyörimään kunnes tajutaan, että perskule ei meillä ole jäitä. Paitsi pakkasessa jo valmiiksi olleet jäät. Ne eivät oikeen houkuta.
Otetaan caipiskannu kouraan ja lähdetään Miian kanssa ruinaamaan jäitä alakerran kuppilasta. Jäät irtoaa kiskurihintaan (10 reiskaa - 4€) kun Miia toteaa portugaliksi "Me ollaan Suomesta ja meillä on kuuma!"

Kun caipkset saadaan valmiiksi suuntaamme pimeässä, mutta kuumassa ilmassa altaalle nauttimaan juomia. Taivaalla vaeltaa iso, mutta ohut pilvivetho kuun päällä ja sitä on ihana katsella. Minulle tulee kuitenkin olo, että haluan olla hetken itsekseni. Muut jäävät altaalle ja saunaan ja minä palaan ylös asuntoomme lukemaan kirjaa. Pieni koti-ikävä potkaisee tässä vaiheessa. Päivä on kuitenkin ollut mukava ja nukahdan tyytyväisenä.

1. Päivä, Keskiviikko - Super legal!

Polinho "mikälie" ja appelsiini suco

Tiistai aamu lähtee käyntiin hyvinkin aurinkoisena ja huomaan, että kaupunki toivottaa minut tervetulleeksi parhaalla mahdollisella tavalla. Herään ensimmäisenä ja kirjoittelen blogin ensitöikseni. Noin puolentoista tunnin päästä muutkin heräilevät ja siitä ei ole epäilystäkään mitä tehdään, nyt rannalle! Pakotan Miian ja Riikan rasvaamaan kunnolla, ENNEN RANTAAN MENOA, ja rasvailujen jälkeen lähdemme bussilla kohti Copacabanaa.

Kävelemme bussipysäkiltä kohti rantaa ja matkan varrelta löytyy I H A N A (muah, muah ja sormet kattoon Karimin tapaan) kenkäkauppa ja tiedän jo mihin osan matkakassastani laitan. Tänne tullaan. Nappaamme matkalla salgadot ja sucot. Itse otan "polinho mikälien" eli siis ei mitään hajua mitä söin.
Ranta aukee juuri sellaisena kuin odottaa saattaa ja hypähtelen iloisesti hihkuen kohti Copiksen kuumaa hiekkaa. Päivä on kuuma ja pilviä ei ole juuri yhtään, joten otamme muutaman aurinkotuolin ja -varjon.
Olemme rannalla "juuri sopivasti" puolen päivän aikaan, joka on ehkä pahin mahdollinen aika, aurinko on sillon kuumimmillaan. Tästäkin olen tainnut paasata auringonpalvoja ystävilleni, mutta paineen alla sorrun itse ottamaan aurinkoa juuri kyseiseen kiellettyyn aikaan.
Rannalla on ihanaa, mutta uimaan ei pääse sillä aallot ovat nyt niin korkeat. Silti on pakko mennä vähän leikkimään aaltojen kanssa. Se on parasta! Hiekkaa tosin löytyy semmosista paikoista missä en tiennyt että sitä voi olla.
Rannalla käymme Miian ja Mikan kanssa caipiksilla ja ensipuraisu on iha jees.
Hopputelen jo porukkaa, että voisimme jo lähteä, että iho ei pala. Miia kuitenkin tokaisee että ollaan vielä vähän aikaa.. ja mehän sit oltiin.

Rannalta palaamme kotiin mukavan viileällä metrolla ja mun suuntavaistoni on kerrankin oikeassa, metro asema löytyy osoittamastani suunnasta.

Ensipurasu

Kotona suihkut ja sitten syömään. Riikka jää taas tekemään hommia. Miia ja pojat haluavat syömään Devassaan, joka on hyväksi havaittu ja sijaitsee lähellä. Devassa on paikallinen olut ja tämä ravintola on Devassan oma olutravintola. Listalla on paljon kansainvälisiä ruokia ja listaa pystyy lukemaan myös englanniksi. Päädyn ottamaan tällä kertaa lohta ja Miia tilaa salaatin ja pakkohan sitä olutta on taas ottaa. Ylläri, ylläri, annoksen on taas ihan pimeen kokoisia.. etenkin Miian salaatti. Kaikki ovat todella tyytyväisiä valintoihinsa. Tunnelma ravintolla on mukan kiireetön. Viereiseen pöytään on istunut porukka tummia miehiä olut chopien kanssa ja tv:stä tulee jalkapalloa. Tulee koti mieleen, ja mietin kuinkahan paljon siellä tuijotetaan jalkapalloa minun poissaollessani.

Ruokapöydässä mietitään Miian kanssa illan vaatteita ja keskustelu saa pojatkin miettimään, ehkä tosin hieman sarkastisesti. Illan kohteena on sambakoulu Mocidaden katutreenit Padre Miguel:issä.

Lohta ja "keitettyjä"perunoita

Miian "pieni" salaatti

Ruuan jälkeen mahat pystyssä kämpälle, vaatteiden vaihto ja menoks. Taidetaan siinä muutama olutkin kumota. Mocidade:en päätämme menää bussilla ja suuntaamme linja-auto asemalle. Riikka on tsekannut bussin numeron, 391, ja jäämme laiturille tuijottelemaan ohi meneviä busseja joita on PALJON! Busseja lähtee myös tien toiselta puolelta (saman suuntaiselta tieltä) ja huomaamme että bussimme menee sieltä. Elämää uhmaten juoksmme tien yli ja taas alkaa tarkka tuijotus. Riikalla on päällään Mocidaden paita ja paikallinen setä alkaa vieressä hoilottamaan Mocidaden kappaletta. Hymyilemme ja hyräilemme hetken mukana. Varmistamme paikalliselta sedältä,  että meneehän bussi 391 nyt varmasti vanhalle Mocidaden quadralle (sambakoulu), jossa reenit ovat. Ilmeisesti ei! Mielettömän ystävällinen setä kertoo oikean bussinumeron muiden ympärillä olevien paikallisten säestäessä. Se on 393 ja se muuten lähtee taas tien toiselta puolelta. Juoksemme taas ketterinä kuin jänikset tien yli ja odotamme tovin. Bussi saapuu ja viittilöimme sen pysähtymään. Kun olemme astumassa bussiin setä juoksee tien toiselta puolelta ja varmistaa, että pääsemme oikeaan bussiin. Viimeisenä setä painaa sydämen merkin rinnalleen ja hehkuttaa Mocidadea. Täällä on ihania ihmisiä.

Ruuhkabussissa

Bussimatka on ruuhkainen ja pirun töyssyinen, seisomme koko matkan, joka kestää kauan. Viesessäni istuva tyttö tarjoutuu ottamaan kassini (suht iso kun on tanssikengät mukana) syliinsä. Hämmästyn tytön ystävällisyyttä kiitän ja annan kassini hänelle. Töyssyisen matkan päätteeksi tyttö tulee vielä neuvomaan meille tien kohti Mocidadea ja treeneihin itsekkin matkaava nainen viittoo meidät mukaansa. Pakko ihmetellä paikallisten ystävällisyyttä. Riikka toteaa, että paikalliset ovat huolissaan meistä valkoisista tytöistä. No eipä me itse oltaisikaan sinne osattu, reitti bussilta quadralle (tai kadule jossa treenit pidetään) on suht pitkä. Vastaan alkaa valumaan Mocidaden paitoihin sonnustautuneita ihmisiä ja kohta ympärillä on mielettömästi porukkaa. Mocidaden sambakoululaiset ovat jo kadulla järjestäytyneinä ja valmiina treeneihin. Vireisessä puistossa on kojuja tämän tästä ja suuntaamme pitkän pyykkinarun alle jossa roikkuu karnevaalipaitoja. Mocidaden aiheena on Rock in Rio ja karnevaalipaidat ovatkin aika rok! Riikka saa suostuteltua Valtterin ostamaan rokkaavan karnevaalipaidan Valtterin kommentin: "Tollastahan voisi jopa pitää" jälkeen. Itse ostan vihreä-valko-raidallisen Mocidade topin, joka maksaa vajaat 8 euroa.

Katutreenit alkavat ja Riikka ja Miia moikkailevat baterian pojille, joihin ovat edellisellä kerralla Mocidadessa tutustuneet. Linnottaudumme suuren väkijoukon kanssa baterian eteen ihailemaan baterian kuningatarta,  Camila Silvaa, ja kateellisena tuijotan mimmin äässiä. Miten se tekee liikkeen noin helposti. No on se sen perä vähän muhkeampi kuin minun. Ja tottakai Camila:lla on myös täydelliset diivan eleet.
Monen roseiralaisen tuttu, Stella, on soitellut Riikan kanssa ja on luvannut tulla moikkaamaan. Hetkessä Stella onkin bongannut meidät kadulta ja halaa kaikkia. Stella on ihana. Samalla lämmin ja mukava ja Stellan vitsit ovat ihanan härskejä. Riikan ja Stellan jutellessa seuraan treenejä ja hytkyn rotvallin reunalla, yritän samalla opetella biisin sanoja. Vieressäni on joukko nuoria poikia, jotka aivan selvästi nauravat minulle. Häiritsevää. Pojat osoittelevat jalkojani ja kuikuilevat minua koko treenin ajan. Syy ei minulle selviä.
"Kulkueen" viimeisessä alassa Stella bongaa tutun miehen, ja kun kulkue on mennyt ohi, hattupäinen herrasmies liittyy seuraamme. Mies on Tiãozinho, joka on tehnyt Roseiran vuoden 1992 biisin, "vauhdilla saapuu Roseira..". Ihana mies. Jälleen ihmettelen paikallisten ystävällisyyttä ja yleistä hyvää mieltä ja iloa. Riikka juttelee Stellan ja Tiãozinhon kanssa ja ilmeisesti tulee puhetta kulkuepaikoista. Tiãozinho tuntee Mocidadesta väkeä ja pian on vieressämme joko diretorian tyyppi. Mahdollisesti siis on paikat kulkueeseen vireellä.. Riossa tosin ei ikinä voi olla mistään varma.

Ja ainiin.. selvisi illalla kotona syy siihen, miksi pojat minulle naureskelivat.. ranta reissu verotti tätä yleensä niin varovaista auringonottajaa.. jalat kun näyttää siltä että olis valkoiset säärystimet jalassa.

Tytöt innoissaam

Tiãozinho, Stella ja Stellan poika Victor

Arrival

Perillä

Matka välillä Tre - Rio alkaa kylmänä maanantai yönä. Onnekseni iskä ja pikkuveikka ovat luvanneet  viedä minut Helsinki - Vantaalle. Olen valvonut edellisen yön ja lähdön tullessa kello näyttää 3.40. Valvominen oli kun pässin lihaa, sillä hommaa (ylläri) oli vielä kuitenkin aika paljon vaikka aloitin mielestäni pakkailut ajoissa. Tässä vaiheessa ei enään jännitä, ilta muuten on kyllä ollut stressin sekaista häsäämistä.

Aiemmin kerroin että sain idean mekosta, joka minun piti toteuttaa Rioon mukaan, mutta kappas kun en saanut valmiiksi. Sen sijaan yhden lesbohaalarin surauttelin loppuun lähtöyönä.
Ajokeli kentälle on suht mukava ja äiti on pakannut meille eväät. Näin aamuyöstä ei voi kuitenkaan välttyä levottomalta hörskötykseltä, niin hyviä nää meidän jutut on.
Kentälle saavuttuani pistän sormet ristiin, että British airways pystyisi minut lennättämään Rioon asti. Edellissinä päivinä kun on Heathrow:lta jouduttu lentoja peruun lumimyräköiden takia. Lentoni näkyy taululla ja siinä unenpöpperössä (ensin väärän tiskin kautta) laahustan innoissani lähtöselvityksen kautta terminaaliin. Jee nyt sitä mennään!

Kentältä löytyy heti tuhlattavaa, sillä iphoneni ei vielä omaa minkäänlaisia suojakuoria ja ajattelin että olisi hyvä hieman naamioida puhelinta "halvemman näköiseksi". Löydän ihanat keltaiset Dieselin kuoret, ja chi ching, ekat rahat on luovutettu jonkun toisen palvelukseen. Sim-adapterihan minun piti hommata, jotta olisin saanut huonomman puhelimen matkaan, mutta kappas kun unohtu.

Portille pääsen suhteellisen ajoissa, mutta koneessa joudutaan vielä odottelemaan lähtöä.
Havahdun koneen jyrinään ja huomaan että olemme ilmassa. OHO, nukahdinko? Taidan olla ilmeisen väsynyt, sillä koneessa nukkuminen on minulla yleensä työn takana. Aikataulusta lento on myöhässä puolisen tuntia.
Sitten alkaakin yksi elämäni inhottavimmista lennoista. Tänään "en ole ehtinyt" syödä kauheasti ja koneen ilmanpaineet vaikuttavat tyhjään mahaani aika inhottavasti. Jalkapallon kokoinen ilmakupla sisustaa sisuskalujani uuteen järjestykseen. No tänään (tai itseasiassa eilen) lupasin baterian pojille piereskeleväni lentokoneessa, niin kai mun on nyt sitten lupaus pidettävä. Päätän kuitenkin tehdä sen koneen vessassa säästääkseni kanssamatkustajia ja tökinkin käytäväpaikalla istuvan brittiläismiehen hereille muutamaan kertaan päästäkseni vessaan. No se ei ollut mitkään miellyttävät kaksi ja puolituntia,  mutta onneksi lento on nyt ohi ja pääsen aamukahville vilkkaalle Heathrown kentälle.

Aamukahvi

Kentällä en jaksa olla ihmettelemättä ihmisiä ja Heathrown meinikinä. Ensinnäkin ne kauheat lumimyräkät joiden takia lentoja on peruttu.. no niitä ei ole. Maassa on hädin tuskin lunta ja ulkona tarkenen ihan hyvin collegepaidalla.
Turvatarkastuksissa virkailijat kohtelevat matkustajia kuin pikkulapsia. Tällaista häsäystä ei ollut Helsinki-Vantaalla. Passeja ja lentolippuja, sekä "nestepusseja" kehoitetaan ottamaan käteen useampaan kertaan ja sitten laittamaan pois ettei huku, ja niin kuin Miiakin kertoi, Heathrowlla saa ablodit jos toimii oikein:D Siis mitä ihmettä, eikös nää nyt ole ihan perusjuttuja? Minkälaisia Toukoja täällä oikeen matkustaa? Oman maansa lipulla varustettuihin verkkareihin pukeutuneita isänmaallisia ihmisiä joilla on asusteena vyölaukku ja passipussi, ja jotka ovat tien tukkeena JOKApaikassa ja venäläisiä, jotka eivät ymmärrä numeroita. Okei, okei, perun edelliset kysymykset.
Itse suoriudun kuiten esimerkillisesti turvatarkastuksista.

Lentsikkaruokaa

Hetken aikaa kiertelen ja pälyilen ihania laukkuja ja vaatteita kaupoilla. Löydän mielettömän, lempisuunnittelijani Alexander McQueenin, kännykkäpussin ja lupaan ostaa sellaisen itselleni jahka reissun taloudelliset menot on hoidettu, eli ehkä kesällä. Tämän jälkeen suuntaan aamukahville. Valitsen Pret:sin kahvilan, josta ostan luomukahvia (White americano) ja luomusalaatin (katkarapuja ja avocadoa). Tallustelen eväideni kanssa portille, joka on lähellä ja parkkeeraan tuolille eväiden kera.
Ihastelen ohi kulkevia lentoemoja, joilla on vanhanaikaiset suikat päässä, ihania.

Saan koneesta hyvän paikan, ikkunapaikka, jes! Samaan kolmen penkin riviin istuu käytäväpaikalle ranskalainen nuori poika ja väliimme jää hyvin "Marika levittäytyy sitten tälle"-penkki.
Siinä sitten pilkin välillä ja lueskelen kirjaa, tosin hieman huonovointisena, ja mietin että otinkohan mää sen noron nyt tuliaisiksi mukaan.. kunnes ruoka saapuu ja mieli kohenee. Vain minä voin olla innoissani lentokoneruuasta. Miian kehoittamana otan ruuan kanssa valkoviiniä, muutenhan en olisi varmaan ottanut. Se on hyvää. Myös ruoka maistuu ja olo ei ole niin noro enää.

Lento sujuu yllättävän kivuttomasti, jalat ei turpoa ja maha voi hyvin. Viimeisen kuuden tunnin aikana otan aina tunnin tirsat ja herään katsomaan kelloa, koska ollaan perillä?
Vähän ennen laskeutumista kapteeni ja stuertti kuuluttavat pariin kertaan, että jonkun kengät on viety ja että kaikkien tulisi etsiä niitä. Toisessa kuulutuksessa uhkaillaan jo että kaikki matkustajat joudutaan tutkimaan, jos kengät ei palaudu. Voi ny vehje! Vieressäni ollut ranskalaispoika kysyy minulta, että ymmärsinkö kuulutuksesta mistä on kysymys ja selitän tilanteen hänelle. Naureskelemme siinä yhdessä ja loppumatka (ja kentällä käkkiminen) meneekin pojan kanssa jutellessa.
Kun koneen ovet avataan ja ihmiset alkavat pakkautua ulos, kaikki vetävät toppatakkeja ja tuulitakkeja ylleen. Katselen ympärilleni, että mitä helvettiä! Mihin te ootte luullu tulevanne. Ranskalaispoikakin vetää hupparin päälleen ja kysyn sarkastisesti että meinaako hän tarvita ulkona hupparia. Kerron pojalle, että kohta kun pääsemme koneesta ulos, ilma on todella paksua ja vaikeaa hengittää. Kun astun ulos koneesta tunnen ilman ja sen tuoksu, AAAAHH! En todellakaan muistanut että ilma tuoksuu tälle, makealle, kostealle ja ummehtuneelle. Miljoonat tuoksun aiheuttamat mielleyhtymät alkavat pyöriä päässä, ja niinkuin Riikkakin oli samassa tilanteessa todennut, olen kotona!  Ihmeellistä miten yksi tuoksu voi saada aikaan tällaisen myllerryksen mielessä. Vedän tuoksua ison henkäyksen. Mää oon täällä!!!


Takaisin todellisuuteen, vain Brasiliassa voi passintarkastuskin kestää näin kauan. Jono ei ole kovinkaan pitkä. Passitarkastuksen jälkeen kaikki etenee liian nopeasti tapahtuakseen tässä maassa. Laukkuni pyörii jo hihnalla ja napattuani sen toivotan ranskalaispojalle hyvää lomaa. Sitten olenkin hetkessä ulkona ja näen Miian ja Mikan, jotka ovat ihanasti saapuneet minua vastaan. Pikanen vaatteiden vaihto vessassa, guarana käteen ja bussiin. Ensimmäinen hetki kun astun ulos terminaalista on I H A N A! Tuoksu, lämpö ja "maisemat"! Levitän käteni, nauran ja huudan ääneen "AAAAAH!!", mikä saa taksikuskit nauramaan ja matkimaan minua. Bussia ei tarvitse odotella ja hyppäämme kyytiin. Bussin hinta on noussut, se on 12 reiskaa eli vähän alle 5 euroa. Ei silti paha. Kotio päästään helposti, pienen epävarman harhailun jälkeen ja sisällä kämpässä olo aika epätodellinen. Täällä sitä ollaan. Hetki ihmetellään ja lähdetään ulos syömään (Riikka jää urhoollisena tekemään töitä).

Valitsemme ainoan lähikuppilan, joka on auki. Tunnistan kuppilan samaksi jossa olemme joskus 2007 olleet porukalla syömässä. Ruuaksi on pakko tilata "sitä perus", lihaa ja hiilareita (riisiä, ranskalaisia, farofaa ja salsaa). Ja mihän lupasin opetella juomaan olutta, joten ruokajuomaksi chopit. Hyvää!

Kotikadun tunnistaa osuvasta kirjainyhdistelmästä

Eka ateria

Vieressämme istuu aika kova tekijä, jonka edesottamuksia seuraamme. Vanha patu vetää Smirnoffia aika kunnioitettavaan tahtiin! Patu oli jo tullessa aivan seipäässä ja siinä vajaan tunnin aikana kaatuu kolme lasillista Smirnoff vodkaa, kolaa vain väriksi. Seuraamme kun tarjoilija käy kaatamassa puolentoista litran pullosta patulle täyttöä ja mietimme että patu sais varmaan paljon kavereita Suomessa.

Ruuan jälkeen väsynyt matkaaja haluaa kotiin ja nukumaan. Hetki rupatellaan ja minä kitisen torakoista, joita Miia paljastaa asunnossa olleen. Kiva, meitsi nukkuu lattialla. Torakkashokista päästyäni päätän, että jos laittaa korvatulpat niin ei kuule torakoita.

Nukun yöni hyvin, mutta innoissani herään jo 7.40. Aamu aukeaakin suhteellisen upeana (eka päivä muille kun paistaa), sanoinhan että aurinko paistaa sitten kun tuun! Taidan lähtee rantsuun!

TJ 4- lähenee, lähenee..

Matka, innolla odettu, miljoonasti harkittu, tuhannesti toivottu, se lähenee juosten! Enää 4 yötä!! Viidentenä yönä olenkin sitten jo matkalla lentokentälle ja kohti Rioo. Huikeeta!

Treenailen häikäisyä ja kuumuutta varten. Panta omaa käsialaa.

Retkikuntani, pariskunta A ja pariskunta B, lähtivät kohti Copacabanan lämpöä eilen aamulla ja Facebook olikin täynnä keskusteluja aamu 3 asti.. tai siihen asti mä jaksoin:D Luin juuri kännykkään saapuneen tekstiviestin, jossa Miia ilmoitti että ovat turvallisesti perillä, oli juuri herännyt. Miian blogista kävi myös ilmi, että matka on mennyt ihan hyvin pieniä viivästyksiä ja unohtuneita salmiakkeja lukuunottamatta. Hienoa! Perillä on nyt kuulemma pilvistä ja vähän sateita luvattu, mutta eiköhän se siitä vielä auringoksi muutu. Viimeistään sitten ku mä oon siä! Vielä emme siis saa nähdä kadehdittavan aurinkoisia profiilikuvia.

(Miian blogia voi lukea osoitteesta: miukkisriossa.blogspot.com)

Miia ja Riikkahan aloittivat pakkailut lentoa edeltävänä iltana. Minä, äidin tyttö, olen aloittanut jo nyt ja hankkinut jo tarvittavat rasvat, lääkkeet ja muut kempsut. Forexiin menen tänään ja vaatteiden valitsemisen aion myös aloittaa tänään. Hiuspantoja olen myös hamstrannut alennusmyynneistä ja askartelinpa yhden itse. Mun tukka nähkääs on melko kuriton tuolla  kosteudessa ja lähentelee sitten afroa, että jotain värkkejä tarvitsee jo etukäteen siihen miettiä. Samasta syystä jouduin eilen luopumaan ihanista hiustenpidennyksistäni. Ehkä kevät sitten taas tuo meidät yhteen. Lisäksi sain idean hupullisesta kesämekosta ja pakkohan se on yrittää toteuttaa.. viime yönä toteutin puoli kahteen asti ja tänään on kuitenkin työpäivä. Sormet ristiin että onnistuu! Laittelen kuvaa sitten, joko kasasta kangasta, tai huippuhienosta mekkosesta.

Vaikka pakkailut on hyvässä jamassa, niin vielä olisi muutama homma karnevaaleihin liittyen, meinaan näihin meidän omiin karnevaaleihin. Ennen lähtöä pitäis suunnitella ja piirtää vielä semmonen kymmenkunta pukua, miettiä hieman valmiiksi minkälaisia materiaaleja niihin hankitaan ja tehdä osaan niistä  mallihitsaukset. (Niille, jotka ei siis tiedä mistä on kyse, niin me siis tehdään sambapukumme itse ja kyllä, puvut aloitetaan hitsailuista). Onneksi sambakoululla on niin huikeita persoonia ja ihania ihmisiä, että tämä homma ei ole mitenkään epämiellyttävää. Ihanaa auttaa muita ja nähdä iloisia ilmeitä innostuksesta pukukuvia ja karnevaaleja kohtaan. Enredona (karnevaaliteema, -tarina) meillä on tänä vuonna 7 kuoleman syntiä, johon sytyn koko ajan enemmän. Itse saan toteutta syntiä ahneus, vaikka kyllä minun syntini menee varmasti laiskuuden tai mässäilyn puolelle. Toisaalta luulen, että ahneuttakaan ei ole vaikea toteuttaa Saara:ssa (karnevaaliputtiikkien keskittymä Riossa) shoppaillessa.

Uuden vuoden eväät

Caipis treenit

Vielä siis hetki, ihan pieni hetki, ja saan ahneilla Saarassa, maata rannalla, syödä lihaa, juoda caipista, sekä ennen kaikkea laulaa, tanssia ja jumaloida sambaa.

Tosta lähtee teille viä muutama mun lempparibiisi, niin pääsette mukaan tähä huikeeseen tunnelmaan:
Pharell feat. Snoop dogg- Beautiful
Farofa carioca- Moro no Brasil
GRES Imperio Serrano- Samba Enredo 2009
Sambas de enredo 2004- Bateria Uniao do parque Curicica

Ai niin.. sain mä sillon uutena vuotena caipista;p