7. Päivä, tiistai - São Clemente

Tiistai aamu sujuu rauhallisissa merkeissä, edelleen turistiripsan läsnäolon seurauksena. Illalla on tarkoitus suunnata São Clementen sambakoululle, sillä facebookissa on huudeltu viittäkymmentä valkoisia naisia johonkin kulkuealaan. Kiinnostumme paikasta, en tiedä onko syynä se että samaan alaan haetaan 150:tä mustaa miestä, vai se että täytämme haun kriteerit ja tämä voisi todellakin onnistua.
Olemme paikalla Miian kanssa jo seitsemältä ja São Clementen quadra (=sambakoulun "tilat") huutaa autiona. Outoa. Istuskelemme käkkimässä useamman tunnin ja paikalle lipuu pikkuhiljaa muitakin, mm. niitä valkoisia naisia. Muutaman kyselyn jälkeen lavan eteen ilmestyy pöytä ja sen ääreen harmoniamies. Harmoniamiehet hoitavat kulkueessa kulkueen järjestystä ja erityisestu tsemppaavat tanssijoita laulamaan ja esiintymään täysillä. Ilmeisesti he myös hoitelevat aloihin liittyviä hallinnoitavia asioita.

Yht´äkkiä pöydän edessä on pitkä jono kaiken kirjavia naisia. Kai nämä kaikki yrittävät "valkoisiksi naisiksi". Harmoniamies alkaa kirjata nimiä kynä ja pää sauhuten. Liitymme Miian kanssa jonoon ja edessämme olevat, paikallisiksi hyvin valkoiset naiset, panikoivat ihonväristään nähtyään meidät takanamme. Nauramme hyväntahtoisesti. Päästyämme jonon ensimmäisiksi listassa on 42 nimeä. Lista kasvaa vielä muutamalla nimellä kun jonon ohi tuodaan muutaman tyypin nimet. Harmoniamies on huutanut jo monta kertaa paikallisille "Brancas, brancas" tarkoittaen että listaan halutaan vain valkoisia mimmejä. Sitten... harmoniamies hermostuu jostain, ilmeisesti listansa ja tilanteen sekavuudesta ja nimien listaus loppuu. Seisomme edelleen jonon ensimmäsinä saamatta kuitenkaan nimiämme listaan. Tilanne on hyvin sekava. Pian harmoniamies osoittaa parvea ja käskee koko jonon parvelle. Baterian pienikokoinen soittajapoika nostaa tuolin ja pöydän ja roudaa ne parvelle. Ihmiset lähtevät vyörymään parvelle ja sekaan tarttuu muitakin kuin valkoisia naisia. Päädymme nyt jonossa peremmälle, mutta toteamme että ei voi mitään. Samalla kuitenkin muut jonottavat naiset järjestävät jonoa uusiksi ja tulevat kehoittamaan meidän jonon ensimmäisiksi, sillä olimme aikaisemminkin jonossa ekoina. No oh hoh! Ihailtavaa rehtiyttä, Wau! Hämmentyneinä kiittelemme naisia ja siirrymme jonon kärkeen. Siinä se ilta sitten kuluu karnevaalitreenejä jonosta seuraten. Missään vaiheessa pöydän ääreen ei ilmesty listaa tai ketään kuka jatkaisi asian hoitamista. Selviää myös että jonossa on ihmisiä jotka luulevat jonottavansa kulkuepukuja. Hyvin selkeää. Näin aina. Täällä.
Kulkuetreenejä on kuitenkin mukava seurailla parvelta ja meininki on huikea. Puxador:in aloittaessa tämän vuoden karnevaalibiisin rupee ihokarvat väreilemään. Kun bateria tykittää itsensä mukaan, karvat eivät voisi olla enemmän pystyssä. Hihkumme ja pompimme Miian kanssa kuin pikkutytöt.  Koko alakerran huitoessa käsiään ilmassa samaan tahtiin mukaansatempaavaan kertosäkeistöön, saa hymyn leviämään entisestään. Fiilis on näin pienessä sambakoulussa todella mahtava.
Jo useamman tunnin vietettyämme iltaa jonossa alkavat ihmiset luovuttaa ja lähteä parvelta. Me siirrytään alas viimeisten joukossa kun koko quadra alkaa tyhjentyä. Käymme heittämässä heipat Munikelle, joka haluaakin auttaa meitä tässä epätietoisessa tilassa. Huidomme alanjohtajan (ja huhujen mukaan koreografin), Patrikin, luoksemme. Patrik nyökkää ja tulee hetken päästä luoksemme ja pyytää meitä saapumaan vaunupajalle laittamaan nimet listaan perjantaina neljän ja kahdeksan välillä. No ompa aika! Mutta hyvä! Sinne sitten siis! Hyvästelemme aina niin lämpimän ja säteilevän Muniken ja hänen äitinsä ja lähdemme kotia kohti. Portilla tapaamme kuitenkin Marthan, Miian tutun viime vuodelta. Martha tanssii Sao Clementessä passistana. Miia ja Martha vaihtavat kuulumiset, jonka jälkeen kipitämme Miian kanssa autoteiden yli elämäämme uhmaten bussipysäkille. Emme ehdi seisoa pysäkillä kuin tovin, kun Martha juoksee pysäkille. Martha kysyy missä asumme ja tarjoaa sen jälkeen meille kyytiä kotiin. No voi jehna! Ei ole tämä suomalainen edelleenkää tottunut tähän ystävällisyyteen ja leuka loksahtaa asfalttiin. Martha saattaa meidät bussipysäkin taakse autoon, jota ajaa tumma poika. Takapenkillä istuu Marthan äti. Tungemme itsemme autoon ja puolessa matkassa Martha ja tämän äiti hyppäävät pois kyydistä ja jatkamme matkaa kolmisteen tumman pojan kanssa. Poika kertoo olevansa sambakoulu Grande Rion säveltäjiä. Poika on todella mukava ja ajaa meidät kotiovelle asti. Poika hyvästelee meidät paikalliseen tapaan suukottaen molemmille poskille ja antaa nimensä, jotta voimme tavata facebookissa. Kotona ei ehditä kauaa istua kun kaveripyyntö kilahtaa näytölle.
Pohdimme mahtaako kulkuepaikka onnistua, mutta jäämme innolla odottamaan mitä Sao Clemente tuo tullessaan vai tuoko...