8.Päivä, keskiviikko - "Sini-valkeaan Portelaan.."

Keskiviikko aamuna aurinko on noussut korkealle ja nostattaa mielialaa läsnäolollaan. Edelliset päivät ovat olleet harmaita ja sateisia, niin sään, kuin henkisen hyvinvoinninkin puolesta. Turistiripsa kun ei ole hellittänyt. Pojat ovat lähteneet edellisenä iltana hieman epävarmoina miten lento tulee menemään. Harmittaa poikien puolesta. En haluais kyllä tätä kohtaloa kellekkään.
Hieman kaksijakoisella fiiliksellä lähdemme kuitenkin nauttimaan auringosta ja suuntaamme altaalle. Aaahh! Kyllä aurinko ja Mr. Grey (kirjasta "Fifty shades") ovat vaan niin loistavaa seuraa. Riikka ja Miia hikoilevat kangansa pieniksi lammikoiksi, kun taas meikäläisellä on otsakin kuiva. Tosin pelkään kirjani puolesta, sillä ne jotka minut tuntevat, tietävät että me marsut hikoilemme vain tassujen anturoista.

Illalla suuntaamme Riikan kanssa sambakoulu Portela:an,  Madureira:an, Miian ollessa edelleen huonovointinen. Itsekin otan kyllä tietoisen riskin kun lähden. Odotamme keskustassa bussia toooooosi kauan, kunnes tajuamme että hitto, ei se bussi tästä mee! Pakko hypätä toiseen bussiin ja vaihtaa bussia matkalla. Toisella pysäkillä tuleekin vastaan combi (= "tilataksi" jolla taksa lähentelee bussimaksua) ja pääsemme sillä mukavasti perille asti. Matka kotoa Portelaan on kestänyt jo pari tuntia. Välimatkat samabakouluihin kun ovat melko pitkiä. Jäämme combista ostoskeskuksen (Madureira shopping) kohdalla ja kävelemme vähän matkaa Portelalle päin. Johan rupee väkeä vyörymään vastaan sini-valkoisissa paidoissaan.

Pumpattu barbara

Riikka uhmaa tervettä vatsaansa ostamalla katukojusta kanaa. Olemme siis epäilleet saaneemme vatsataudin kanasta. Harmittaa, että yritykseni leikkiä Anthony Bourdainia on kaatunut sitkeään vatsatautiin. Kyllä mäkin sitä kanaa muuten, mutta nämmä suomalaisen laktoosi-intolerantikon vatsa ei ole tehy sitä varten. Toistaiseksi täytynee tyytyä makeisiin ja "turvallisiin" herkkuihin.
Kävelemme sisälle Portelaan ja treenit ovat jo käynnissä. Alat ovat asettuneet riveiksi lavan eteen ja lavalla tanssivat passistat. Bateria tahdittaa treenejä parvelta. Parkkeeraamme lavan reunaan ja seuraan passistojen tanssia. Lavan etureunassa tanssivat lapsipassistat ja taaempana vanhemmat. Jotenkin meno näyttää tosi valjulta ja olen hieman pettynyt. En koe yhtään wau!-hetkeä. Onko treenit jo niin lopussa, että passistoilla ei vaan enää kulje? En tiedä. Biisikään ei mielestäni ole kovinkaan hyvä, livenä jopa vielä huonompi kuin levyllä. Ehkä äänentoisto kaikuu täällä liikaa, siitä huolimatta että minulla on korvatulpat. Sao Clementen huikean fiiliksen jälkeen tämä ei vakuuta minua. Tarkkailen kuitenkin passistoja edelleen kun he laskeutuvat lavalta alas eteemme. Miespassistat ovat hyviä. Niin se täällä menee. Miehet ovat huikeita, mielettömän energisiä ja taitavia, naisten keskittyessä maneereihinsa: tukan heittelyyn, purkan jauhamiseen sekä ylimieliseen ja hieman kyllästyneeseen ilmeeseen. Harmi että naispassistat eivät kaikki kunnioita paikkaansa. Passistan tehtävä kun on edustaa kouluaan taitavalla tanssillaan ja passistoiksi pääsevät vain koulun parhaat tanssijat. Tämä ei kyllä ihan aina täyty. Toki poikkeuksiakin löytyy.
Sekaan ilmestyy vanhempi kuvaajamies pumpatun barbaran kanssa. Siis apua! Onhan näitä täällä paljon eikä tämä Riossa ole mitenkään ihmeellistä, mutta kyllä sitä silti jaksaa aina ihmetellä. Nainen on pumpattu täyteen silikonia niin etu kuin takapuoleltakin, eikä naamakaan ole käsittelyltä säästynyt. Huulet kiiltävät liiasta huulikiillosta ja mekko ylittää hyvän maun rajat. Näyttää kuin mimmillä olisi aivosolut kadonneet kokonaan. Mies taluttaa barbaraansa paikasta toiseen, asettelee tämän poseerausasentoon ja räpsii pari kuvaa. Tämän jälkeen paikka vaihtuu, useaan kertaan. Barbara sipsuttaa perässä tyhjä ilme kasvoillaan ja nostaa, onneksi, mekkoaan kun sulot meinaavat karata esille tämän tästä. Aikamoista. Ihmiset seuraavat parin toimintaa, toivottavsti yhtä huvittuneina kuin me.

Mun jättihodari

Barbara ei kuitenkaan meitä jaksa kiinnostaa ja siirrymme katoksen ulkopuolelle, parven alle, seuraamaan bateriaa. Paikka on kuitenkin huono, emmekä saa juurikaan videomateriaalia bateriasta. Pian treenit jo loppuvatkin. Väen valuessa ulos päätämme itsekin liueta paikalta. Ulkona sataa.
Minulla on nälkä. Riskillä mennään ja tilaan katukojusta hodarin, ison sellaisen sillä pienet ovat loppu. Myyjän kysyessä otanko kaikki mausteet (en todellakaan näe korkeaan vaunuun, että mitä ne ovat), vastaan uhkarohkeasti "Tudo!" (=kaikki). Taidan saada hodariin kaikki maailman mausteet. Hodari on jäätävän kokoinen. Alan maistella hodaria ja miettiä mitä olen mahdannut tilata. Ketsuppi, sinappi ja majoneesi, joo ne tästä löytyy. Sipsejä, joo ne kyllä kuuluu hodariin. Oliiveja, viiriäisen munia, kulkusalaatin tapaista. Mutta mitä! Onko tässä rusinoita? Kyllä!  Tässä on farofaa, jonka seassa on rusinoita. Nauretaan Riikan kanssa sangen hämmentävälle mausteelle ja jatkamme matkaa eteenpäin. Ihmisiä on kadulla paljon. Kojuja kojujen vieressä ja ihmisiä pöydissä nauttimassa olutta yms. Kävelemme pöydän ohi, jossa tumman pojan naama repeää nähtyään minut jättimäisen hodarin kanssa. Poika ilmeiseti huutaa perääni, että ei ton kokonen tyttö voi tuollaista hodaria syödä, levittäen käsiään ja nauraen minulle. Nauran myös ja näytän pojalle hauistani.
Bussipysäkillä ronkin rusinat hodarista ja jatkan syömistä. Tämähän on oikeasti aika hyvää. Combin saauessa tuijotan epäuskoisena hodaria ja combia ja mietin onko fiksua syödä hodaria combissa. Ajotyylikin kun sattuu täällä olemaan aika päätöntä. Otan taas riskin. Kumoan hienosti KOKO hodarin suihini sotkematta itseäni. Mun pitäis saada joku mitalli. Sitä odotellessa..
Boa noite!