maanantai 11. helmikuuta 2013

11. Päivä, lauantai - Vatsa vaivaa

Lauantai päivä on taas niitä huonompia. Saaraan on taas mentävä aamuisen allassession jälkeen ja koitamme saada ostokset tehtyä niin, että ei tarttis tulla enää. Niin varmaan! Saarassa alkaa oleen jo tuskasta niin ilman, ihmisten kuin massun puolesta.
Ilta meneekin mulla kotona itseä parannellessa, sillä maha on taas pirun kipeä ja olo ei ole hyvä. Nyt jää Mocidaden treenit multa väliin. Prkl. Harmittaa kovasti, mutta ei auta. Saan onneksi levätä yhden illan ja toivon mukaan olen kunnossa sitten huomenna, kun on koko päivän kestävä samba workshop.

10. Päivä, perjantai - Käkkimistä osa 3.

Ostajan paratiisi, Saara, odottaa meitä perjantai aamunakin saapuviksi. Nousemme metrosta samoja tuttuja liukuportaita, saman tutun marssisamban soidessa. Eikun sekoileen. Löydämme tiemme Palacio dos cristais:iin ja sekoamiselta ei todellakaan voi välttyä. Tällä on nyt sitten ne hienoimmat ja kalleimmat jutut. Strassinauhat ja lasikivet yms. Tovi saattaa täällä vierähtää. Shoppailuseuraksi saapuu myös Viviane Araujo, pitkäaikainen sambakoulu Salgueiron baterian kuningatar. Hö, ompas se lyhyt tyyppi. Reidet on tosin sitäkin paksummat. Viime vuosien aikana baterian kuningattarien reisien ja takamuksen kasvatus buumi on kasvanut uskomattomiin sfääreihin. Vivianekin varmaan kyykkää 200kg. En pysty ymmärtämään. Jos ei reidet ja peppu kasva tarpeeksi isoiksi lihaksia pumppaamalla, niin saahan sinne sitten toki silikooniakin. Jään pöllämystyneenä miettimään asiaa..siinä ihmettelyn seassa tulee itselle ostettua...jotain.
Saara päivä on taas ihan onnistunut, mutta ostettavaa jää edelleen paljon. Tässä vaiheessa tosin shoppailen vielä mielelläni.

Jonossa vaunupajalla
Saara:n jälkeen lähdemme suorittamaan käkkimistä osa 3. Tästä taitaa löytyä myös videomateriaalia. Tarkoitus on käydä jättämässä nimet São Clementen alan osallistujalistaan. Vaunupajalle pääsee kätevästi bussilla numero 170 ja 178. Hyppäämme linjalle ja saavumme cidade do sambaan tuota pikaa. São Clemeten vaunupajan kohdalla on jo jonoa. Asettumme jonon perälle. Hetken jo jonotettuamme keksimme Miian kanssa jakaa "videoblogia".
Jonottaminen ei ole kestänyt kuin tunnin, kun Patrik, alamme "koreografi" tai oikeastaan alanjohtaja, saapuu ovesta juuri sillä kohdalla, jossa olemme jonossa. Patrik huikkaa meille, tällä kertaa, hyvin ystävällisesti ja kertoo jonkun tulevan ottamaan nimemme listaan, kunhan odotamme hetken.No siihen ollaan totuttu. Hetken päästä todellakin saapuu joku, Gustavo, harmoniamies, joka kirjaa nimemme listaan. Hä! Oliko se siinä? Kyllä! Gustavo kertoo että pukuja voi tulla noutamaan sunnuntaina. Suuntaame takaisin kotiin iloisena asian edistymisestä.



"Tuksu"
Kotona pikainen musta-keltainen vaatteiden vaihto ja ruokalan kautta São Clementen treeneihin. Treeneissä on taas lämmin vastaanotto. Seremoniamestari kuuluttaa myös, että Manguerira esiintyy tänä iltana São Clementen quadralla. Kivaa! Mangueirassa ei olekaan ehditty käymään.
Illan aikana seurailen erilaisia persoonia. Homojen seurailu on parasta. Ihailen heidän heittäytymistä ja sitä että täällä he uskaltavat olla täysillä tasan sitä mitä ovat! Huikeita persoonia! Joukossa katseeni eksyy paikalliseen tuksuun. Kuvissa tuksu näyttää jopa paremmalta kuin livenä. Tuksulla on koko pinkki asu ja asu ei sisällä alushousuja, sillä viivottimella piirretyt bikinirajat kuuluvat näkyä. Tuksun naama on turvonnut, ilmeisesti botoxista tms. Ja siis tukkahan on blondi. En ole varma kumpaa sukupuolta tuksu edustaa, mutta tuksun seurassa viihtyy hyvinkin tavallisen näköinen jamppa. Persoona.
Kun Mangueira aloittaa, ihmiset ovat hurmoksessa. Mangueira hehkuttaa alkuun tuttuja biisejään ja kaikki laulavat mukana. Itse en ole ikinä ollut Mangueira fani, mutta yhdyn silti laulamaan tuttuja biisejä ja fiilistelen bateriaa, joka on vaisumpi kuin mitä olen odottanut. Mutta ihan hyvä silti. Lavalle saapuu kaksi passistaa kauniissa strassiasuissa ja sulattomissa päähineissä. Seuraan hetken heitä lumoutuneena, mutta pikkuhiljaa tyyli alkaa taas ärsyttämään. Ylimieleisyys ja ehkä pienoinen turha rivous tekee tanssijoiden kokonaisuudesta rumemman. Ovathan he taitavia ja upeita, ja hienoja kikkailuja löytyy tanssista, mutta joku mättää. Seuraan kuitenkin tanssia mielenkiinnolla ja kuvaan muutaman videopätkän.
Ilta on kuitenkin vaisumppi kuin aiemmat, mutta edelleen meininki São Clementessä on lämmin ja mukavan vaatimaton. Kotoisa.
Kotimatkan taitamme taksilla ja illalla uni maistuu pienen iltasadun jälkeen. Boa Noite!

perjantai 8. helmikuuta 2013

9. Päivä, torstai - Tungosta Nilópoliksessa

Hyvää joulua!

Eiku Saaraan! Miian ja mun mahat ovat edelleen oikukkaat, mutta Saaraa emme jätä. Ekana kuitenkin aamupalalle ja sitten vasta sekoileen kaupoille. Pakko kai se on taas ottaa rasvainen salgado kun ei ole muutakaan tarjolla. Juustoinen pullamössö ja appelsiinimehu, kiitos! Tutkailemme samalla mahdollisuutemme vessoihin, jos tarve tulee.. Tänään vietämme Saarassa päivän vain itsellemme. Kiertelemme karnevaalikauppoja ja vaatekauppoja. Kaikille tarttuu mukaan jotain.  Karnevaalikrääsää, kuten peruukkeja sekä sambakoulujen väreissä hehkuvia toppeja ja mekkoja. Mukava päivä.

Iltasella tallustelemme syömään kämppää lähellä sijaitsevaan italialaiseen. Tunnelma on ihana ja on mukava viettää aikaa välillä näin rauhallisissa merkeissä. Ennen lähtöä mulla on ollut kotona risotto-buumi ja päätän koti-ikävässä tilata risottoa ja viiniä. Risottoa on melko paljon ja se muistuttaa vähän riisipuuroa, mutta on silti hyvää ja mukavaa vaihtelua ranskalaisille ja lihalle. Viini on paikallista ja siis ei kovinkaan hyvää, mutta sopii risoton kylkeen ihan kivasti. Siitä onkin hetki kun olen viimeksi viiniä nauttinut. Kaikki pitävät annoksistaan ja ruoka maistuu. Joskin sitä jää taas paljon. Täällä ei annoskoissa säästellä.

Ruuan jälkeen valmistaudumme sambakoulu Beija-Flor:in treenejä varten. Kunnioittaakseen sambakoulua, ihmiset pukeutuvat sambakouluille koulun väreihin tai koulun paitoihin. Miia on ostanut päivällä turkoosin mekon ja tuskailee sen kanssa vessassa. Minä tuskailen makkarissa. Naiset! Valitsen lopulta kuitenkin mukavuuden ennen kaikkea ja laitan päälleni kirjavan mekon.
Paikallisen italialaisen ravintolan tunnelmaa
Matkaamme Beija-Flor:iin, Nilópolikseen, junalla ja joudummekin käkkimään juna-asemalla tovin. Juna taitaa olla päivän viimeisiä, päätellen kummallisesta hiljaisuudesta mikä asemalla vallitsee.
Junamatka on ihan mukava. Ainakin mulla. Hihittelen Miialle tökkien sen poskea kun Miian pää notkahtelee ja silmät lurpsivat kiinni.

Yritämme bongata junasta Beija-Flor:in paitoihin sonnustautuneita ihmisiä, joilta voisimme kysyä tietä juna-asemalta sambakoululle. Juna-asemalla pois jäätyämme seuraamme liittyy kuitenkin muutama nuori tyttö ja poika, jotka ovat matkalla Beija-Flor:iin. Heillä on päällään jonkun toisen sambakoulun paidat ja ovat ilmeisesti tulossa omista treeneistään. En tunnista sambakoulun logoa. Varmaan joku pienempi sambakoulu.

Matkaa Beija-Flor:in quadralle on jonkin verran ja kiipeämme mäkeä koko ajan ylöspäin. Alue alkaa pikkuhiljaa kuhista väkeä ja kun pääsemme viimeiselle mäelle on tungos aika valtava. Mäki on täynnä kojuja ja porukkaa ja jokaisella neliömetrillä on ainakin 5 ihmistä. Ihmiset kulkevat jonoissa tiiviissä massassa ja liitymme yhteen jonoon, jonoon joka vie meitä lähemmäs sambakoulun ovia. Kadun varsilla on taas tuhottomasti ruoka- ja juomakojuja ja ihmisiä istuu pöydissä nauttimassa oluitaan. Perus sambakouluilta. Beija Flor on alueensa ainoa isompi sambakoulu ja vetää siksi väkeä hirveästi.

São Jorge
Pääsemme jonossa sambakoulun eteen ja siis mitäh! Onko toi lippujono? Voi vehje! Taas jonoon. Jono lippuluukulle on siis tajuttoman pitkä ja jonotamme taas varmaan tunnin. Jonossa ei voi välttyä huuteluilta "Beautiful, beautiful!", se onkin ainoa sana mitä paikalliset osaavat englanniksi. Taidetaan meitä myös luulla jenkeiksi ja saksalaisiksi.
Sisällä quadralla tungos ei ole yhtään sen vähempi, mutta treenaavien alojen meininki on mahtava. Tungemme itseämme juomatskin ohi kohti sisäpihaa, jossa saa happea hieman paremmin. Jonossa meitä meille huudellaaja koitetaan vetää hihasta ja minua mm. kutsutaan "bebezinho:ksi" eli "pikkuvauvaksi". Kiva.
Sisäpihalla on suuri São Jorge:n, suojelupyhimyksen patsas, jonka alle ihmiset ovat vieneet valkoisia kukkia ja kynttilöitä. Vaikuttavan näköistä. Karnevaalit lähestyy ja ihmiset käyvät piirtämässä ristinmerkkiä rintaansa patsaan alla.

Seuraamme treenjä pitkään, nyt lavan edessä. Iihihiii ihania noi cuíca:a soittavat sedät! Pakko kuvata videoo. Huikeen hienot valocuíca:t. Cuíca on sellainen soitin, josta kuuluu uikuttava ininä kun sen sisällä olevaa puukeppiä hinkataan märällä rätillä. Melko veikee kapistus.
Treenejä seuratessa on todettava, että Beija- Flor on aika kova tekijä. Beija-Flori:n aiheena on hevoset, tai tarkemmin katsottuna joku tietty hevosrotu "Mangalarga marchador". Koreografia-aloja on useita ja ihmisillä on jopa "treenipukuja". Eräs koreografia-ala on selvästi mustalaisia. Pitkät hulmuavat ja värikkää helmat sekä suuret viuhkat tekevät minuun vaikutuksen. Dissaamani hevos-aihe voi sittenkin olla visuaalisesti ihan hieno. Tai varmasti on, kun kyse on yhdestä Rion varakkaimmista sambakouluista.
Saamme myös maistiaisen comissãon (=kulkueen etujoukko, joka esittelee koulunsa) koreografiasta. Comissãon heittäytyminen on m i e l e t ö n t ä! Tuleepa siinä joku sanaharkkakin ilmeisesti koreografin ja comissãon "keulahahmon" välillä...joku ei toimi.
Täällä kyllä näkee että Beija-Flor tekee kovasti töitä mm. esiintymisen eteen. Sirkustirehtöörin omaisesti   sirkustirehtöörin näköinen pullea mies pysäyttää baterian ja melodian ja huutaa aloja tsemppaan, hymyilemään ja laulamaan paremmin. Useat ihmiset pyörittelevät silmiään piiskan viuhuessa.
Treenien loppuessa kolmen aikaan, jäämme tietenkin bailaamaan. Aamun ensimmäinen juna kun lähtee viideltä. Ensin tanssahdellaan hetki baterian tahtiin ennen kuin Dj aloittaa. Saamme seuraamme useita ja useita ihmetteleviä paikallisia. Osa tyytyy iloisesti tansimaan ringissä kanssamme ja osa sitten haluaisi olla hieman tuttavallisempia.. onneksi tässä on jo kehitelty useita eri tapoja sanoa "Ei!" kohteliaasti. Sangen sitkeitä riippakiviä silti ovat. Miia on ollut koko illan kuuminta hottia.
Nilópolis kun on kaukana Cobacabanan turistimassoista, niin valkoinen tyttö on täkäläisille vieläkin ihmeellisempi ilmestys. Minun eteen ilmestyy kundi ilman paitaa ja ilmoittaa ensimmäisenä olevansa "kuumaa kamaa". Jep! Täällä ei turhan vienoja olla. Tämän jälkeen joku tyttö tulee jauhamaan minulle samaa "toi kundi on tosi hot". On se kiva ettei tarvi itse tehdä päätöstä ihmisestä. Porukka, johon tämä tyttö ja poika kuuluvat, koittavat saada meitä lähtemään kanssaan jatkoille jollekin kubille. Onneksi olemme kaikki yhtä mieltä, että idea ei ole hyvä. Porukka tietenkin suuttuu meille kun kieltäydymme kutsusta. Onneksi paikallinen täti liittyy seuraamme, kun lähdemme sambakoululta, ja lupaa saattaa meidät linja-auto asemalle. Busseja meneekin läpi yön ja meidän ei tarvitse odottaa junaa. Täti tituleeraa minut "chicano:ksi" eli espanjalaiseksi mustalaiseksi. Johtunee varmaan mun ketjupannasta.. toivottavasti.

Kävellessämme bussiasemalle auto ajaa takaamme lujaa ohi ja kohdallamme kuuluu kamala kolaus. Täti rupeaa voihkimaan ja ihmettelemme mitä tapahtuu.. Vauhdissa auton, ilmeisesti auki ollut, bensatankin luukku on sinkoutunut irti osuessaan tätin käteen. Tilanne on outo. Täti vaikeroi ja ravistelee kättään ja tarjoudun kaatamaan siihen kylmää vettä. Tädin ystävä, joka on myös seurassamme, jäkättää tätille jotain että "oma on vikas kun kuljet täällä Beija-Flor:in pippaloiden jälkeen". Itse olen hieman huolissani tädistä, mutta täti ravistaa sinnikkäästi kivun pois. Spekuloimme matkalla mitä tilanteessa oikeastaan tapahtui ja että mihin suuntaan bensatankinluukut aukeaa.
Bussiasemalla onkin sopivasti meitä varten bussi odottamassa ja kiittelemme kovasti tätiä ja sanomme heipat. Istumme kuitenkin hetken paikallaan seisovassa bussissa ja eikös Miia saa kosijoista sitten vielä avoimen ikkunan kautta. Miian ollaan kyllä tänään rakastuttu monta kertaa. Minä olen taas ollut vauva ja mustalainen. Nauramme tilanteelle ja juttelemme poikien kanssa kunnes bussi lähtee, "And she was saved by a bus!" Boa noite!
Chicanas (=mustalaiset)


Ihanat sedät ja päheet cuíca:t



8.Päivä, keskiviikko - "Sini-valkeaan Portelaan.."


Keskiviikko aamuna aurinko on noussut korkealle ja nostattaa mielialaa läsnäolollaan. Edelliset päivät ovat olleet harmaita ja sateisia, niin sään, kuin henkisen hyvinvoinninkin puolesta. Turistiripsa kun ei ole hellittänyt. Pojat ovat lähteneet edellisenä iltana hieman epävarmoina miten lento tulee menemään. Harmittaa poikien puolesta. En haluais kyllä tätä kohtaloa kellekkään.
Hieman kaksijakoisella fiiliksellä lähdemme kuitenkin nauttimaan auringosta ja suuntaamme altaalle. Aaahh! Kyllä aurinko ja Mr. Grey (kirjasta "Fifty shades") ovat vaan niin loistavaa seuraa. Riikka ja Miia hikoilevat kangansa pieniksi lammikoiksi, kun taas meikäläisellä on otsakin kuiva. Tosin pelkään kirjani puolesta, sillä ne jotka minut tuntevat, tietävät että me marsut hikoilemme vain tassujen anturoista.

Illalla suuntaamme Riikan kanssa sambakoulu Portela:an,  Madureira:an, Miian ollessa edelleen huonovointinen. Itsekin otan kyllä tietoisen riskin kun lähden. Odotamme keskustassa bussia toooooosi kauan, kunnes tajuamme että hitto, ei se bussi tästä mee! Pakko hypätä toiseen bussiin ja vaihtaa bussia matkalla. Toisella pysäkillä tuleekin vastaan combi (= "tilataksi" jolla taksa lähentelee bussimaksua) ja pääsemme sillä mukavasti perille asti. Matka kotoa Portelaan on kestänyt jo pari tuntia. Välimatkat samabakouluihin kun ovat melko pitkiä. Jäämme combista ostoskeskuksen (Madureira shopping) kohdalla ja kävelemme vähän matkaa Portelalle päin. Johan rupee väkeä vyörymään vastaan sini-valkoisissa paidoissaan.
Pumpattu barbara
Riikka uhmaa tervettä vatsaansa ostamalla katukojusta kanaa. Olemme siis epäilleet saaneemme vatsataudin kanasta. Harmittaa, että yritykseni leikkiä Anthony Bourdainia on kaatunut sitkeään vatsatautiin. Kyllä mäkin sitä kanaa muuten, mutta nämmä suomalaisen laktoosi-intolerantikon vatsa ei ole tehy sitä varten. Toistaiseksi täytynee tyytyä makeisiin ja "turvallisiin" herkkuihin.
Kävelemme sisälle Portelaan ja treenit ovat jo käynnissä. Alat ovat asettuneet riveiksi lavan eteen ja lavalla tanssivat passistat. Bateria tahdittaa treenejä parvelta. Parkkeeraamme lavan reunaan ja seuraan passistojen tanssia. Lavan etureunassa tanssivat lapsipassistat ja taaempana vanhemmat. Jotenkin meno näyttää tosi valjulta ja olen hieman pettynyt. En koe yhtään wau!-hetkeä. Onko treenit jo niin lopussa, että passistoilla ei vaan enää kulje? En tiedä. Biisikään ei mielestäni ole kovinkaan hyvä, livenä jopa vielä huonompi kuin levyllä. Ehkä äänentoisto kaikuu täällä liikaa, siitä huolimatta että minulla on korvatulpat. Sao Clementen huikean fiiliksen jälkeen tämä ei vakuuta minua. Tarkkailen kuitenkin passistoja edelleen kun he laskeutuvat lavalta alas eteemme. Miespassistat ovat hyviä. Niin se täällä menee. Miehet ovat huikeita, mielettömän energisiä ja taitavia, naisten keskittyessä maneereihinsa: tukan heittelyyn, purkan jauhamiseen sekä ylimieliseen ja hieman kyllästyneeseen ilmeeseen. Harmi että naispassistat eivät kaikki kunnioita paikkaansa. Passistan tehtävä kun on edustaa kouluaan taitavalla tanssillaan ja passistoiksi pääsevät vain koulun parhaat tanssijat. Tämä ei kyllä ihan aina täyty. Toki poikkeuksiakin löytyy.
Sekaan ilmestyy vanhempi kuvaajamies pumpatun barbaran kanssa. Siis apua! Onhan näitä täällä paljon eikä tämä Riossa ole mitenkään ihmeellistä, mutta kyllä sitä silti jaksaa aina ihmetellä. Nainen on pumpattu täyteen silikonia niin etu kuin takapuoleltakin, eikä naamakaan ole käsittelyltä säästynyt. Huulet kiiltävät liiasta huulikiillosta ja mekko ylittää hyvän maun rajat. Näyttää kuin mimmillä olisi aivosolut kadonneet kokonaan. Mies taluttaa barbaraansa paikasta toiseen, asettelee tämän poseerausasentoon ja räpsii pari kuvaa. Tämän jälkeen paikka vaihtuu, useaan kertaan. Barbara sipsuttaa perässä tyhjä ilme kasvoillaan ja nostaa, onneksi, mekkoaan kun sulot meinaavat karata esille tämän tästä. Aikamoista. Ihmiset seuraavat parin toimintaa, toivottavsti yhtä huvittuneina kuin me.
Mun jättihodari
Barbara ei kuitenkaan meitä jaksa kiinnostaa ja siirrymme katoksen ulkopuolelle, parven alle, seuraamaan bateriaa. Paikka on kuitenkin huono, emmekä saa juurikaan videomateriaalia bateriasta. Pian treenit jo loppuvatkin. Väen valuessa ulos päätämme itsekin liueta paikalta. Ulkona sataa.
Minulla on nälkä. Riskillä mennään ja tilaan katukojusta hodarin, ison sellaisen sillä pienet ovat loppu. Myyjän kysyessä otanko kaikki mausteet (en todellakaan näe korkeaan vaunuun, että mitä ne ovat), vastaan uhkarohkeasti "Tudo!" (=kaikki). Taidan saada hodariin kaikki maailman mausteet. Hodari on jäätävän kokoinen. Alan maistella hodaria ja miettiä mitä olen mahdannut tilata. Ketsuppi, sinappi ja majoneesi, joo ne tästä löytyy. Sipsejä, joo ne kyllä kuuluu hodariin. Oliiveja, viiriäisen munia, kulkusalaatin tapaista. Mutta mitä! Onko tässä rusinoita? Kyllä!  Tässä on farofaa, jonka seassa on rusinoita. Nauretaan Riikan kanssa sangen hämmentävälle mausteelle ja jatkamme matkaa eteenpäin. Ihmisiä on kadulla paljon. Kojuja kojujen vieressä ja ihmisiä pöydissä nauttimassa olutta yms. Kävelemme pöydän ohi, jossa tumman pojan naama repeää nähtyään minut jättimäisen hodarin kanssa. Poika ilmeiseti huutaa perääni, että ei ton kokonen tyttö voi tuollaista hodaria syödä, levittäen käsiään ja nauraen minulle. Nauran myös ja näytän pojalle hauistani.
Bussipysäkillä ronkin rusinat hodarista ja jatkan syömistä. Tämähän on oikeasti aika hyvää. Combin saauessa tuijotan epäuskoisena hodaria ja combia ja mietin onko fiksua syödä hodaria combissa. Ajotyylikin kun sattuu täällä olemaan aika päätöntä. Otan taas riskin. Kumoan hienosti KOKO hodarin suihini sotkematta itseäni. Mun pitäis saada joku mitalli. Sitä odotellessa..
Boa noite!

7. Päivä, tiistai - São Clemente

Tiistai aamu sujuu rauhallisissa merkeissä, edelleen turistiripsan läsnäolon seurauksena. Illalla on tarkoitus suunnata São Clementen sambakoululle, sillä facebookissa on huudeltu viittäkymmentä valkoisia naisia johonkin kulkuealaan. Kiinnostumme paikasta, en tiedä onko syynä se että samaan alaan haetaan 150:tä mustaa miestä, vai se että täytämme haun kriteerit ja tämä voisi todellakin onnistua.
Olemme paikalla Miian kanssa jo seitsemältä ja São Clementen quadra (=sambakoulun "tilat") huutaa autiona. Outoa. Istuskelemme käkkimässä useamman tunnin ja paikalle lipuu pikkuhiljaa muitakin, mm. niitä valkoisia naisia. Muutaman kyselyn jälkeen lavan eteen ilmestyy pöytä ja sen ääreen harmoniamies. Harmoniamiehet hoitavat kulkueessa kulkueen järjestystä ja erityisestu tsemppaavat tanssijoita laulamaan ja esiintymään täysillä. Ilmeisesti he myös hoitelevat aloihin liittyviä hallinnoitavia asioita.
Yht´äkkiä pöydän edessä on pitkä jono kaiken kirjavia naisia. Kai nämä kaikki yrittävät "valkoisiksi naisiksi". Harmoniamies alkaa kirjata nimiä kynä ja pää sauhuten. Liitymme Miian kanssa jonoon ja edessämme olevat, paikallisiksi hyvin valkoiset naiset, panikoivat ihonväristään nähtyään meidät takanamme. Nauramme hyväntahtoisesti. Päästyämme jonon ensimmäisiksi listassa on 42 nimeä. Lista kasvaa vielä muutamalla nimellä kun jonon ohi tuodaan muutaman tyypin nimet. Harmoniamies on huutanut jo monta kertaa paikallisille "Brancas, brancas" tarkoittaen että listaan halutaan vain valkoisia mimmejä. Sitten... harmoniamies hermostuu jostain, ilmeisesti listansa ja tilanteen sekavuudesta ja nimien listaus loppuu. Seisomme edelleen jonon ensimmäsinä saamatta kuitenkaan nimiämme listaan. Tilanne on hyvin sekava. Pian harmoniamies osoittaa parvea ja käskee koko jonon parvelle. Baterian pienikokoinen soittajapoika nostaa tuolin ja pöydän ja roudaa ne parvelle. Ihmiset lähtevät vyörymään parvelle ja sekaan tarttuu muitakin kuin valkoisia naisia. Päädymme nyt jonossa peremmälle, mutta toteamme että ei voi mitään. Samalla kuitenkin muut jonottavat naiset järjestävät jonoa uusiksi ja tulevat kehoittamaan meidän jonon ensimmäisiksi, sillä olimme aikaisemminkin jonossa ekoina. No oh hoh! Ihailtavaa rehtiyttä, Wau! Hämmentyneinä kiittelemme naisia ja siirrymme jonon kärkeen. Siinä se ilta sitten kuluu karnevaalitreenejä jonosta seuraten. Missään vaiheessa pöydän ääreen ei ilmesty listaa tai ketään kuka jatkaisi asian hoitamista. Selviää myös että jonossa on ihmisiä jotka luulevat jonottavansa kulkuepukuja. Hyvin selkeää. Näin aina. Täällä.
Kulkuetreenejä on kuitenkin mukava seurailla parvelta ja meininki on huikea. Puxador:in aloittaessa tämän vuoden karnevaalibiisin rupee ihokarvat väreilemään. Kun bateria tykittää itsensä mukaan, karvat eivät voisi olla enemmän pystyssä. Hihkumme ja pompimme Miian kanssa kuin pikkutytöt.  Koko alakerran huitoessa käsiään ilmassa samaan tahtiin mukaansatempaavaan kertosäkeistöön, saa hymyn leviämään entisestään. Fiilis on näin pienessä sambakoulussa todella mahtava.
Jo useamman tunnin vietettyämme iltaa jonossa alkavat ihmiset luovuttaa ja lähteä parvelta. Me siirrytään alas viimeisten joukossa kun koko quadra alkaa tyhjentyä. Käymme heittämässä heipat Munikelle, joka haluaakin auttaa meitä tässä epätietoisessa tilassa. Huidomme alanjohtajan (ja huhujen mukaan koreografin), Patrikin, luoksemme. Patrik nyökkää ja tulee hetken päästä luoksemme ja pyytää meitä saapumaan vaunupajalle laittamaan nimet listaan perjantaina neljän ja kahdeksan välillä. No ompa aika! Mutta hyvä! Sinne sitten siis! Hyvästelemme aina niin lämpimän ja säteilevän Muniken ja hänen äitinsä ja lähdemme kotia kohti. Portilla tapaamme kuitenkin Marthan, Miian tutun viime vuodelta. Martha tanssii Sao Clementessä passistana. Miia ja Martha vaihtavat kuulumiset, jonka jälkeen kipitämme Miian kanssa autoteiden yli elämäämme uhmaten bussipysäkille. Emme ehdi seisoa pysäkillä kuin tovin, kun Martha juoksee pysäkille. Martha kysyy missä asumme ja tarjoaa sen jälkeen meille kyytiä kotiin. No voi jehna! Ei ole tämä suomalainen edelleenkää tottunut tähän ystävällisyyteen ja leuka loksahtaa asfalttiin. Martha saattaa meidät bussipysäkin taakse autoon, jota ajaa tumma poika. Takapenkillä istuu Marthan äti. Tungemme itsemme autoon ja puolessa matkassa Martha ja tämän äiti hyppäävät pois kyydistä ja jatkamme matkaa kolmisteen tumman pojan kanssa. Poika kertoo olevansa sambakoulu Grande Rion säveltäjiä. Poika on todella mukava ja ajaa meidät kotiovelle asti. Poika hyvästelee meidät paikalliseen tapaan suukottaen molemmille poskille ja antaa nimensä, jotta voimme tavata facebookissa. Kotona ei ehditä kauaa istua kun kaveripyyntö kilahtaa näytölle.
Pohdimme mahtaako kulkuepaikka onnistua, mutta jäämme innolla odottamaan mitä Sao Clemente tuo tullessaan vai tuoko...

lauantai 2. helmikuuta 2013

6. Päivä, maanantai - Saara ja taivas

Silmerissä
Maanantai aamuna otan riskin ja lähden Riikan kanssa, oikuttelevasta mahasta huolimatta, ostoksille Saara:an. Astumme ensimmäisenä Silmer:iin, mikä on siitä ärsyttävä liike, että kaikki pitää pyytää myyjältä tiskin takaa. Ikä ja terveyshän siinä menee kun asiakaspalvelija on brassi. Kiirettä ei ole mihinkään, tuotteiden tarkistaminen varastosta kestää valovuosia ja kuitit kirjoitetaan käsin. Lisäksi täällä on hieno järjestely kaupoissa:  ostokset maksetaan eri kassalle ja sitten jonotetaan kuitin kanssa toiselle kassalle. Jonottamista siis kivasti tupla määrä. No kai harakka jonottaa tällaisten helyjen takia mielellään, mutta helpompaakin voisi olla. Silmeristä suuntaamme Beth's:iin, jossa käy ilmi, että kenkätilaus ei ole vielä valmis. Ylläri. Ei me oltaiskaan haluttu laittaa niitä poikien puolityhjiin laukkuihin. Harmi, joutuu varmaan shoppaileen sitten jotain itse. Jossain vaiheessa totean Riikalle, että nyt yritän oikeesti ettei tää homma lähtis käsistä. En saa ostaa mitään matskuja mihkään ikuisuus projekti pukuun. Hemmetin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Vastaan kun kävelee "eihän näitä ny voi oikeesti jättää"- matskuja. Voi voi. Onneksi Riikka on mun partner in crime, en oo ainoo sekoilija. Ite innostun neonväreistä.
Jokaisessa kaupassa kestää kauemmin ku mitä pitäisi ja joudumme kiristämään tahtia. Viimeisenä vuorossa on Caçula, joka tänään on helvetillisen täynnä. Jono on jotain aivan tajutonta.

Casuaalisti carnavalescon koneella, Facebookissa tietty
Huh, ulkona! Nyt metroon ja kotiin. Riikka haluaa lähteä käymään vaunupajoilla Cidade do sambassa ja päätämme hakea samalla reissulla tilatut prässit. (prässi = iso muovinen koriste). Kun pääsemme prässipajalle yllätys on suuri, prässit ovat valmiit! Kerrankin jotain tapahtuu ajoissa. Prässit kääritään muovikassiin ja suuntaamme vierässä möllöttävään Cidade do sambaan. Tapaamme Mocidaden karnevaalipäällikön, Alexandren, joka on Riikan vanhoja tuttuja. Alexandre tervehtii meitä lämpimästi suukottaen molemmille poskille, mutta on mielestäni yllättävän hillitty. Riikka ja Alexandre vaihtavat kuulumisia minun ihaillessa parvelta vanuja ja niitä rakentavia ihmisiä. Tulee hyvä fiilis. Leijun sambaajan taivaassa. Vaunut ovat kuulemma edenneet viime viikosta hyvinkin paljon ja jotenkin rakentamisurakan seuraaminen saa minussa aikaan seesteisen olon. Tahtoisin itsekin alas auttamaan rakentajia.

Istumme pitkään karnevaalipäällikön toimistossa hengailemassa (Lue: ylläpitämässä suhteita/tiedustellaksemme mahdollisia kulkuepaikkoja) ja mm. ihastelemme Mocidaden pukukuvia. Ihan huikeita! Sääli että en voi jakaa kuvia teille vielä, sillä ne ovat karnevaalisalaisuuden alla.
Mocidaden passistojen pukukuva vuodelta 2012
Tuleepa siinä taas näytettyä jollekin baterian tyypille videopätkä Roseiran 25v. show:sta, osiosta joka on koottu Mocideden biiseistä ja väreistä. Baterian tyyppi huikkaa ihmeissään toiselle: "Hei, näillä on meidän tampparikuviotkin!". Tämä herättää suurta arvostusta. Hyvä meidän bateria!
Tunnelma on hyvin poliittinen Riikan uskaltautuessa utelemaan mahdollisia kulkuepaikkoja ja vastaukseksi saamme "kattellaan"-tyyppisen vastauksen.
Näin aina.
Kierrämme Riikan kanssa vielä yläkerran, jossa on tekeillä suuria styroks hahmoja (mm. rokkiluurankoja) ja tungemme itsemme myös pajan takaosaan, jossa valmistetaan pukuja. Voisin katsella tätä vaikka kuinka kauan. Ompelukoneilla surruttelevat naiset ovat ihania ja kertovat ja näyttävät meille mitä ovat tekemässä. Kierrämme pajaa ympäri ja ihastelemme/kuvaamme asuja. Näen yhdessä rinkassa aivan huikeaa materiaalia, jota päätän etsiä asuihimme myöhemmin Saara:sta.

Kotiuduttuamme vaunupajoilta olemme niin väsyneitä (osa porukasta hengailee turistiripsan kanssa) että päätämme jäädä vain kotiin. Illalla hypistelen Saara:sta tekemiäni ostoksia ja uni tulee helposti.

Mocidaden puvut valmistuu

Roseiran vaunupajalla on kuulemma siistimpää...