11. Päivä, lauantai - Vatsa vaivaa

Lauantai päivä on taas niitä huonompia. Saaraan on taas mentävä aamuisen allassession jälkeen ja koitamme saada ostokset tehtyä niin, että ei tarttis tulla enää. Niin varmaan! Saarassa alkaa oleen jo tuskasta niin ilman, ihmisten kuin massun puolesta.
Ilta meneekin mulla kotona itseä parannellessa, sillä maha on taas pirun kipeä ja olo ei ole hyvä. Nyt jää Mocidaden treenit multa väliin. Prkl. Harmittaa kovasti, mutta ei auta. Saan onneksi levätä yhden illan ja toivon mukaan olen kunnossa sitten huomenna, kun on koko päivän kestävä samba workshop.

10. Päivä, perjantai - Käkkimistä osa 3.

Ostajan paratiisi, Saara, odottaa meitä perjantai aamunakin saapuviksi. Nousemme metrosta samoja tuttuja liukuportaita, saman tutun marssisamban soidessa. Eikun sekoileen. Löydämme tiemme Palacio dos cristais:iin ja sekoamiselta ei todellakaan voi välttyä. Tällä on nyt sitten ne hienoimmat ja kalleimmat jutut. Strassinauhat ja lasikivet yms. Tovi saattaa täällä vierähtää. Shoppailuseuraksi saapuu myös Viviane Araujo, pitkäaikainen sambakoulu Salgueiron baterian kuningatar. Hö, ompas se lyhyt tyyppi. Reidet on tosin sitäkin paksummat. Viime vuosien aikana baterian kuningattarien reisien ja takamuksen kasvatus buumi on kasvanut uskomattomiin sfääreihin. Vivianekin varmaan kyykkää 200kg. En pysty ymmärtämään. Jos ei reidet ja peppu kasva tarpeeksi isoiksi lihaksia pumppaamalla, niin saahan sinne sitten toki silikooniakin. Jään pöllämystyneenä miettimään asiaa..siinä ihmettelyn seassa tulee itselle ostettua...jotain.
Saara päivä on taas ihan onnistunut, mutta ostettavaa jää edelleen paljon. Tässä vaiheessa tosin shoppailen vielä mielelläni.

Jonossa vaunupajalla

Saara:n jälkeen lähdemme suorittamaan käkkimistä osa 3. Tästä taitaa löytyä myös videomateriaalia. Tarkoitus on käydä jättämässä nimet São Clementen alan osallistujalistaan. Vaunupajalle pääsee kätevästi bussilla numero 170 ja 178. Hyppäämme linjalle ja saavumme cidade do sambaan tuota pikaa. São Clemeten vaunupajan kohdalla on jo jonoa. Asettumme jonon perälle. Hetken jo jonotettuamme keksimme Miian kanssa jakaa "videoblogia".
Jonottaminen ei ole kestänyt kuin tunnin, kun Patrik, alamme "koreografi" tai oikeastaan alanjohtaja, saapuu ovesta juuri sillä kohdalla, jossa olemme jonossa. Patrik huikkaa meille, tällä kertaa, hyvin ystävällisesti ja kertoo jonkun tulevan ottamaan nimemme listaan, kunhan odotamme hetken.No siihen ollaan totuttu. Hetken päästä todellakin saapuu joku, Gustavo, harmoniamies, joka kirjaa nimemme listaan. Hä! Oliko se siinä? Kyllä! Gustavo kertoo että pukuja voi tulla noutamaan sunnuntaina. Suuntaame takaisin kotiin iloisena asian edistymisestä.

"Tuksu"

Kotona pikainen musta-keltainen vaatteiden vaihto ja ruokalan kautta São Clementen treeneihin. Treeneissä on taas lämmin vastaanotto. Seremoniamestari kuuluttaa myös, että Manguerira esiintyy tänä iltana São Clementen quadralla. Kivaa! Mangueirassa ei olekaan ehditty käymään.
Illan aikana seurailen erilaisia persoonia. Homojen seurailu on parasta. Ihailen heidän heittäytymistä ja sitä että täällä he uskaltavat olla täysillä tasan sitä mitä ovat! Huikeita persoonia! Joukossa katseeni eksyy paikalliseen tuksuun. Kuvissa tuksu näyttää jopa paremmalta kuin livenä. Tuksulla on koko pinkki asu ja asu ei sisällä alushousuja, sillä viivottimella piirretyt bikinirajat kuuluvat näkyä. Tuksun naama on turvonnut, ilmeisesti botoxista tms. Ja siis tukkahan on blondi. En ole varma kumpaa sukupuolta tuksu edustaa, mutta tuksun seurassa viihtyy hyvinkin tavallisen näköinen jamppa. Persoona.
Kun Mangueira aloittaa, ihmiset ovat hurmoksessa. Mangueira hehkuttaa alkuun tuttuja biisejään ja kaikki laulavat mukana. Itse en ole ikinä ollut Mangueira fani, mutta yhdyn silti laulamaan tuttuja biisejä ja fiilistelen bateriaa, joka on vaisumpi kuin mitä olen odottanut. Mutta ihan hyvä silti. Lavalle saapuu kaksi passistaa kauniissa strassiasuissa ja sulattomissa päähineissä. Seuraan hetken heitä lumoutuneena, mutta pikkuhiljaa tyyli alkaa taas ärsyttämään. Ylimieleisyys ja ehkä pienoinen turha rivous tekee tanssijoiden kokonaisuudesta rumemman. Ovathan he taitavia ja upeita, ja hienoja kikkailuja löytyy tanssista, mutta joku mättää. Seuraan kuitenkin tanssia mielenkiinnolla ja kuvaan muutaman videopätkän.
Ilta on kuitenkin vaisumppi kuin aiemmat, mutta edelleen meininki São Clementessä on lämmin ja mukavan vaatimaton. Kotoisa.
Kotimatkan taitamme taksilla ja illalla uni maistuu pienen iltasadun jälkeen. Boa Noite!

9. Päivä, torstai - Tungosta Nilópoliksessa

Hyvää joulua!

Eiku Saaraan! Miian ja mun mahat ovat edelleen oikukkaat, mutta Saaraa emme jätä. Ekana kuitenkin aamupalalle ja sitten vasta sekoileen kaupoille. Pakko kai se on taas ottaa rasvainen salgado kun ei ole muutakaan tarjolla. Juustoinen pullamössö ja appelsiinimehu, kiitos! Tutkailemme samalla mahdollisuutemme vessoihin, jos tarve tulee.. Tänään vietämme Saarassa päivän vain itsellemme. Kiertelemme karnevaalikauppoja ja vaatekauppoja. Kaikille tarttuu mukaan jotain.  Karnevaalikrääsää, kuten peruukkeja sekä sambakoulujen väreissä hehkuvia toppeja ja mekkoja. Mukava päivä.

Iltasella tallustelemme syömään kämppää lähellä sijaitsevaan italialaiseen. Tunnelma on ihana ja on mukava viettää aikaa välillä näin rauhallisissa merkeissä. Ennen lähtöä mulla on ollut kotona risotto-buumi ja päätän koti-ikävässä tilata risottoa ja viiniä. Risottoa on melko paljon ja se muistuttaa vähän riisipuuroa, mutta on silti hyvää ja mukavaa vaihtelua ranskalaisille ja lihalle. Viini on paikallista ja siis ei kovinkaan hyvää, mutta sopii risoton kylkeen ihan kivasti. Siitä onkin hetki kun olen viimeksi viiniä nauttinut. Kaikki pitävät annoksistaan ja ruoka maistuu. Joskin sitä jää taas paljon. Täällä ei annoskoissa säästellä.

Ruuan jälkeen valmistaudumme sambakoulu Beija-Flor:in treenejä varten. Kunnioittaakseen sambakoulua, ihmiset pukeutuvat sambakouluille koulun väreihin tai koulun paitoihin. Miia on ostanut päivällä turkoosin mekon ja tuskailee sen kanssa vessassa. Minä tuskailen makkarissa. Naiset! Valitsen lopulta kuitenkin mukavuuden ennen kaikkea ja laitan päälleni kirjavan mekon.

Paikallisen italialaisen ravintolan tunnelmaa

Matkaamme Beija-Flor:iin, Nilópolikseen, junalla ja joudummekin käkkimään juna-asemalla tovin. Juna taitaa olla päivän viimeisiä, päätellen kummallisesta hiljaisuudesta mikä asemalla vallitsee.
Junamatka on ihan mukava. Ainakin mulla. Hihittelen Miialle tökkien sen poskea kun Miian pää notkahtelee ja silmät lurpsivat kiinni.

Yritämme bongata junasta Beija-Flor:in paitoihin sonnustautuneita ihmisiä, joilta voisimme kysyä tietä juna-asemalta sambakoululle. Juna-asemalla pois jäätyämme seuraamme liittyy kuitenkin muutama nuori tyttö ja poika, jotka ovat matkalla Beija-Flor:iin. Heillä on päällään jonkun toisen sambakoulun paidat ja ovat ilmeisesti tulossa omista treeneistään. En tunnista sambakoulun logoa. Varmaan joku pienempi sambakoulu.

Matkaa Beija-Flor:in quadralle on jonkin verran ja kiipeämme mäkeä koko ajan ylöspäin. Alue alkaa pikkuhiljaa kuhista väkeä ja kun pääsemme viimeiselle mäelle on tungos aika valtava. Mäki on täynnä kojuja ja porukkaa ja jokaisella neliömetrillä on ainakin 5 ihmistä. Ihmiset kulkevat jonoissa tiiviissä massassa ja liitymme yhteen jonoon, jonoon joka vie meitä lähemmäs sambakoulun ovia. Kadun varsilla on taas tuhottomasti ruoka- ja juomakojuja ja ihmisiä istuu pöydissä nauttimassa oluitaan. Perus sambakouluilta. Beija Flor on alueensa ainoa isompi sambakoulu ja vetää siksi väkeä hirveästi.

São Jorge

Pääsemme jonossa sambakoulun eteen ja siis mitäh! Onko toi lippujono? Voi vehje! Taas jonoon. Jono lippuluukulle on siis tajuttoman pitkä ja jonotamme taas varmaan tunnin. Jonossa ei voi välttyä huuteluilta "Beautiful, beautiful!", se onkin ainoa sana mitä paikalliset osaavat englanniksi. Taidetaan meitä myös luulla jenkeiksi ja saksalaisiksi.
Sisällä quadralla tungos ei ole yhtään sen vähempi, mutta treenaavien alojen meininki on mahtava. Tungemme itseämme juomatskin ohi kohti sisäpihaa, jossa saa happea hieman paremmin. Jonossa meitä meille huudellaaja koitetaan vetää hihasta ja minua mm. kutsutaan "bebezinho:ksi" eli "pikkuvauvaksi". Kiva.
Sisäpihalla on suuri São Jorge:n, suojelupyhimyksen patsas, jonka alle ihmiset ovat vieneet valkoisia kukkia ja kynttilöitä. Vaikuttavan näköistä. Karnevaalit lähestyy ja ihmiset käyvät piirtämässä ristinmerkkiä rintaansa patsaan alla.

Seuraamme treenjä pitkään, nyt lavan edessä. Iihihiii ihania noi cuíca:a soittavat sedät! Pakko kuvata videoo. Huikeen hienot valocuíca:t. Cuíca on sellainen soitin, josta kuuluu uikuttava ininä kun sen sisällä olevaa puukeppiä hinkataan märällä rätillä. Melko veikee kapistus.
Treenejä seuratessa on todettava, että Beija- Flor on aika kova tekijä. Beija-Flori:n aiheena on hevoset, tai tarkemmin katsottuna joku tietty hevosrotu "Mangalarga marchador". Koreografia-aloja on useita ja ihmisillä on jopa "treenipukuja". Eräs koreografia-ala on selvästi mustalaisia. Pitkät hulmuavat ja värikkää helmat sekä suuret viuhkat tekevät minuun vaikutuksen. Dissaamani hevos-aihe voi sittenkin olla visuaalisesti ihan hieno. Tai varmasti on, kun kyse on yhdestä Rion varakkaimmista sambakouluista.
Saamme myös maistiaisen comissãon (=kulkueen etujoukko, joka esittelee koulunsa) koreografiasta. Comissãon heittäytyminen on m i e l e t ö n t ä! Tuleepa siinä joku sanaharkkakin ilmeisesti koreografin ja comissãon "keulahahmon" välillä...joku ei toimi.
Täällä kyllä näkee että Beija-Flor tekee kovasti töitä mm. esiintymisen eteen. Sirkustirehtöörin omaisesti   sirkustirehtöörin näköinen pullea mies pysäyttää baterian ja melodian ja huutaa aloja tsemppaan, hymyilemään ja laulamaan paremmin. Useat ihmiset pyörittelevät silmiään piiskan viuhuessa.
Treenien loppuessa kolmen aikaan, jäämme tietenkin bailaamaan. Aamun ensimmäinen juna kun lähtee viideltä. Ensin tanssahdellaan hetki baterian tahtiin ennen kuin Dj aloittaa. Saamme seuraamme useita ja useita ihmetteleviä paikallisia. Osa tyytyy iloisesti tansimaan ringissä kanssamme ja osa sitten haluaisi olla hieman tuttavallisempia.. onneksi tässä on jo kehitelty useita eri tapoja sanoa "Ei!" kohteliaasti. Sangen sitkeitä riippakiviä silti ovat. Miia on ollut koko illan kuuminta hottia.
Nilópolis kun on kaukana Cobacabanan turistimassoista, niin valkoinen tyttö on täkäläisille vieläkin ihmeellisempi ilmestys. Minun eteen ilmestyy kundi ilman paitaa ja ilmoittaa ensimmäisenä olevansa "kuumaa kamaa". Jep! Täällä ei turhan vienoja olla. Tämän jälkeen joku tyttö tulee jauhamaan minulle samaa "toi kundi on tosi hot". On se kiva ettei tarvi itse tehdä päätöstä ihmisestä. Porukka, johon tämä tyttö ja poika kuuluvat, koittavat saada meitä lähtemään kanssaan jatkoille jollekin kubille. Onneksi olemme kaikki yhtä mieltä, että idea ei ole hyvä. Porukka tietenkin suuttuu meille kun kieltäydymme kutsusta. Onneksi paikallinen täti liittyy seuraamme, kun lähdemme sambakoululta, ja lupaa saattaa meidät linja-auto asemalle. Busseja meneekin läpi yön ja meidän ei tarvitse odottaa junaa. Täti tituleeraa minut "chicano:ksi" eli espanjalaiseksi mustalaiseksi. Johtunee varmaan mun ketjupannasta.. toivottavasti.

Kävellessämme bussiasemalle auto ajaa takaamme lujaa ohi ja kohdallamme kuuluu kamala kolaus. Täti rupeaa voihkimaan ja ihmettelemme mitä tapahtuu.. Vauhdissa auton, ilmeisesti auki ollut, bensatankin luukku on sinkoutunut irti osuessaan tätin käteen. Tilanne on outo. Täti vaikeroi ja ravistelee kättään ja tarjoudun kaatamaan siihen kylmää vettä. Tädin ystävä, joka on myös seurassamme, jäkättää tätille jotain että "oma on vikas kun kuljet täällä Beija-Flor:in pippaloiden jälkeen". Itse olen hieman huolissani tädistä, mutta täti ravistaa sinnikkäästi kivun pois. Spekuloimme matkalla mitä tilanteessa oikeastaan tapahtui ja että mihin suuntaan bensatankinluukut aukeaa.
Bussiasemalla onkin sopivasti meitä varten bussi odottamassa ja kiittelemme kovasti tätiä ja sanomme heipat. Istumme kuitenkin hetken paikallaan seisovassa bussissa ja eikös Miia saa kosijoista sitten vielä avoimen ikkunan kautta. Miian ollaan kyllä tänään rakastuttu monta kertaa. Minä olen taas ollut vauva ja mustalainen. Nauramme tilanteelle ja juttelemme poikien kanssa kunnes bussi lähtee, "And she was saved by a bus!" Boa noite!

Chicanas (=mustalaiset)

Ihanat sedät ja päheet cuíca:t

8.Päivä, keskiviikko - "Sini-valkeaan Portelaan.."

Keskiviikko aamuna aurinko on noussut korkealle ja nostattaa mielialaa läsnäolollaan. Edelliset päivät ovat olleet harmaita ja sateisia, niin sään, kuin henkisen hyvinvoinninkin puolesta. Turistiripsa kun ei ole hellittänyt. Pojat ovat lähteneet edellisenä iltana hieman epävarmoina miten lento tulee menemään. Harmittaa poikien puolesta. En haluais kyllä tätä kohtaloa kellekkään.
Hieman kaksijakoisella fiiliksellä lähdemme kuitenkin nauttimaan auringosta ja suuntaamme altaalle. Aaahh! Kyllä aurinko ja Mr. Grey (kirjasta "Fifty shades") ovat vaan niin loistavaa seuraa. Riikka ja Miia hikoilevat kangansa pieniksi lammikoiksi, kun taas meikäläisellä on otsakin kuiva. Tosin pelkään kirjani puolesta, sillä ne jotka minut tuntevat, tietävät että me marsut hikoilemme vain tassujen anturoista.

Illalla suuntaamme Riikan kanssa sambakoulu Portela:an,  Madureira:an, Miian ollessa edelleen huonovointinen. Itsekin otan kyllä tietoisen riskin kun lähden. Odotamme keskustassa bussia toooooosi kauan, kunnes tajuamme että hitto, ei se bussi tästä mee! Pakko hypätä toiseen bussiin ja vaihtaa bussia matkalla. Toisella pysäkillä tuleekin vastaan combi (= "tilataksi" jolla taksa lähentelee bussimaksua) ja pääsemme sillä mukavasti perille asti. Matka kotoa Portelaan on kestänyt jo pari tuntia. Välimatkat samabakouluihin kun ovat melko pitkiä. Jäämme combista ostoskeskuksen (Madureira shopping) kohdalla ja kävelemme vähän matkaa Portelalle päin. Johan rupee väkeä vyörymään vastaan sini-valkoisissa paidoissaan.

Pumpattu barbara

Riikka uhmaa tervettä vatsaansa ostamalla katukojusta kanaa. Olemme siis epäilleet saaneemme vatsataudin kanasta. Harmittaa, että yritykseni leikkiä Anthony Bourdainia on kaatunut sitkeään vatsatautiin. Kyllä mäkin sitä kanaa muuten, mutta nämmä suomalaisen laktoosi-intolerantikon vatsa ei ole tehy sitä varten. Toistaiseksi täytynee tyytyä makeisiin ja "turvallisiin" herkkuihin.
Kävelemme sisälle Portelaan ja treenit ovat jo käynnissä. Alat ovat asettuneet riveiksi lavan eteen ja lavalla tanssivat passistat. Bateria tahdittaa treenejä parvelta. Parkkeeraamme lavan reunaan ja seuraan passistojen tanssia. Lavan etureunassa tanssivat lapsipassistat ja taaempana vanhemmat. Jotenkin meno näyttää tosi valjulta ja olen hieman pettynyt. En koe yhtään wau!-hetkeä. Onko treenit jo niin lopussa, että passistoilla ei vaan enää kulje? En tiedä. Biisikään ei mielestäni ole kovinkaan hyvä, livenä jopa vielä huonompi kuin levyllä. Ehkä äänentoisto kaikuu täällä liikaa, siitä huolimatta että minulla on korvatulpat. Sao Clementen huikean fiiliksen jälkeen tämä ei vakuuta minua. Tarkkailen kuitenkin passistoja edelleen kun he laskeutuvat lavalta alas eteemme. Miespassistat ovat hyviä. Niin se täällä menee. Miehet ovat huikeita, mielettömän energisiä ja taitavia, naisten keskittyessä maneereihinsa: tukan heittelyyn, purkan jauhamiseen sekä ylimieliseen ja hieman kyllästyneeseen ilmeeseen. Harmi että naispassistat eivät kaikki kunnioita paikkaansa. Passistan tehtävä kun on edustaa kouluaan taitavalla tanssillaan ja passistoiksi pääsevät vain koulun parhaat tanssijat. Tämä ei kyllä ihan aina täyty. Toki poikkeuksiakin löytyy.
Sekaan ilmestyy vanhempi kuvaajamies pumpatun barbaran kanssa. Siis apua! Onhan näitä täällä paljon eikä tämä Riossa ole mitenkään ihmeellistä, mutta kyllä sitä silti jaksaa aina ihmetellä. Nainen on pumpattu täyteen silikonia niin etu kuin takapuoleltakin, eikä naamakaan ole käsittelyltä säästynyt. Huulet kiiltävät liiasta huulikiillosta ja mekko ylittää hyvän maun rajat. Näyttää kuin mimmillä olisi aivosolut kadonneet kokonaan. Mies taluttaa barbaraansa paikasta toiseen, asettelee tämän poseerausasentoon ja räpsii pari kuvaa. Tämän jälkeen paikka vaihtuu, useaan kertaan. Barbara sipsuttaa perässä tyhjä ilme kasvoillaan ja nostaa, onneksi, mekkoaan kun sulot meinaavat karata esille tämän tästä. Aikamoista. Ihmiset seuraavat parin toimintaa, toivottavsti yhtä huvittuneina kuin me.

Mun jättihodari

Barbara ei kuitenkaan meitä jaksa kiinnostaa ja siirrymme katoksen ulkopuolelle, parven alle, seuraamaan bateriaa. Paikka on kuitenkin huono, emmekä saa juurikaan videomateriaalia bateriasta. Pian treenit jo loppuvatkin. Väen valuessa ulos päätämme itsekin liueta paikalta. Ulkona sataa.
Minulla on nälkä. Riskillä mennään ja tilaan katukojusta hodarin, ison sellaisen sillä pienet ovat loppu. Myyjän kysyessä otanko kaikki mausteet (en todellakaan näe korkeaan vaunuun, että mitä ne ovat), vastaan uhkarohkeasti "Tudo!" (=kaikki). Taidan saada hodariin kaikki maailman mausteet. Hodari on jäätävän kokoinen. Alan maistella hodaria ja miettiä mitä olen mahdannut tilata. Ketsuppi, sinappi ja majoneesi, joo ne tästä löytyy. Sipsejä, joo ne kyllä kuuluu hodariin. Oliiveja, viiriäisen munia, kulkusalaatin tapaista. Mutta mitä! Onko tässä rusinoita? Kyllä!  Tässä on farofaa, jonka seassa on rusinoita. Nauretaan Riikan kanssa sangen hämmentävälle mausteelle ja jatkamme matkaa eteenpäin. Ihmisiä on kadulla paljon. Kojuja kojujen vieressä ja ihmisiä pöydissä nauttimassa olutta yms. Kävelemme pöydän ohi, jossa tumman pojan naama repeää nähtyään minut jättimäisen hodarin kanssa. Poika ilmeiseti huutaa perääni, että ei ton kokonen tyttö voi tuollaista hodaria syödä, levittäen käsiään ja nauraen minulle. Nauran myös ja näytän pojalle hauistani.
Bussipysäkillä ronkin rusinat hodarista ja jatkan syömistä. Tämähän on oikeasti aika hyvää. Combin saauessa tuijotan epäuskoisena hodaria ja combia ja mietin onko fiksua syödä hodaria combissa. Ajotyylikin kun sattuu täällä olemaan aika päätöntä. Otan taas riskin. Kumoan hienosti KOKO hodarin suihini sotkematta itseäni. Mun pitäis saada joku mitalli. Sitä odotellessa..
Boa noite!

7. Päivä, tiistai - São Clemente

Tiistai aamu sujuu rauhallisissa merkeissä, edelleen turistiripsan läsnäolon seurauksena. Illalla on tarkoitus suunnata São Clementen sambakoululle, sillä facebookissa on huudeltu viittäkymmentä valkoisia naisia johonkin kulkuealaan. Kiinnostumme paikasta, en tiedä onko syynä se että samaan alaan haetaan 150:tä mustaa miestä, vai se että täytämme haun kriteerit ja tämä voisi todellakin onnistua.
Olemme paikalla Miian kanssa jo seitsemältä ja São Clementen quadra (=sambakoulun "tilat") huutaa autiona. Outoa. Istuskelemme käkkimässä useamman tunnin ja paikalle lipuu pikkuhiljaa muitakin, mm. niitä valkoisia naisia. Muutaman kyselyn jälkeen lavan eteen ilmestyy pöytä ja sen ääreen harmoniamies. Harmoniamiehet hoitavat kulkueessa kulkueen järjestystä ja erityisestu tsemppaavat tanssijoita laulamaan ja esiintymään täysillä. Ilmeisesti he myös hoitelevat aloihin liittyviä hallinnoitavia asioita.

Yht´äkkiä pöydän edessä on pitkä jono kaiken kirjavia naisia. Kai nämä kaikki yrittävät "valkoisiksi naisiksi". Harmoniamies alkaa kirjata nimiä kynä ja pää sauhuten. Liitymme Miian kanssa jonoon ja edessämme olevat, paikallisiksi hyvin valkoiset naiset, panikoivat ihonväristään nähtyään meidät takanamme. Nauramme hyväntahtoisesti. Päästyämme jonon ensimmäisiksi listassa on 42 nimeä. Lista kasvaa vielä muutamalla nimellä kun jonon ohi tuodaan muutaman tyypin nimet. Harmoniamies on huutanut jo monta kertaa paikallisille "Brancas, brancas" tarkoittaen että listaan halutaan vain valkoisia mimmejä. Sitten... harmoniamies hermostuu jostain, ilmeisesti listansa ja tilanteen sekavuudesta ja nimien listaus loppuu. Seisomme edelleen jonon ensimmäsinä saamatta kuitenkaan nimiämme listaan. Tilanne on hyvin sekava. Pian harmoniamies osoittaa parvea ja käskee koko jonon parvelle. Baterian pienikokoinen soittajapoika nostaa tuolin ja pöydän ja roudaa ne parvelle. Ihmiset lähtevät vyörymään parvelle ja sekaan tarttuu muitakin kuin valkoisia naisia. Päädymme nyt jonossa peremmälle, mutta toteamme että ei voi mitään. Samalla kuitenkin muut jonottavat naiset järjestävät jonoa uusiksi ja tulevat kehoittamaan meidän jonon ensimmäisiksi, sillä olimme aikaisemminkin jonossa ekoina. No oh hoh! Ihailtavaa rehtiyttä, Wau! Hämmentyneinä kiittelemme naisia ja siirrymme jonon kärkeen. Siinä se ilta sitten kuluu karnevaalitreenejä jonosta seuraten. Missään vaiheessa pöydän ääreen ei ilmesty listaa tai ketään kuka jatkaisi asian hoitamista. Selviää myös että jonossa on ihmisiä jotka luulevat jonottavansa kulkuepukuja. Hyvin selkeää. Näin aina. Täällä.
Kulkuetreenejä on kuitenkin mukava seurailla parvelta ja meininki on huikea. Puxador:in aloittaessa tämän vuoden karnevaalibiisin rupee ihokarvat väreilemään. Kun bateria tykittää itsensä mukaan, karvat eivät voisi olla enemmän pystyssä. Hihkumme ja pompimme Miian kanssa kuin pikkutytöt.  Koko alakerran huitoessa käsiään ilmassa samaan tahtiin mukaansatempaavaan kertosäkeistöön, saa hymyn leviämään entisestään. Fiilis on näin pienessä sambakoulussa todella mahtava.
Jo useamman tunnin vietettyämme iltaa jonossa alkavat ihmiset luovuttaa ja lähteä parvelta. Me siirrytään alas viimeisten joukossa kun koko quadra alkaa tyhjentyä. Käymme heittämässä heipat Munikelle, joka haluaakin auttaa meitä tässä epätietoisessa tilassa. Huidomme alanjohtajan (ja huhujen mukaan koreografin), Patrikin, luoksemme. Patrik nyökkää ja tulee hetken päästä luoksemme ja pyytää meitä saapumaan vaunupajalle laittamaan nimet listaan perjantaina neljän ja kahdeksan välillä. No ompa aika! Mutta hyvä! Sinne sitten siis! Hyvästelemme aina niin lämpimän ja säteilevän Muniken ja hänen äitinsä ja lähdemme kotia kohti. Portilla tapaamme kuitenkin Marthan, Miian tutun viime vuodelta. Martha tanssii Sao Clementessä passistana. Miia ja Martha vaihtavat kuulumiset, jonka jälkeen kipitämme Miian kanssa autoteiden yli elämäämme uhmaten bussipysäkille. Emme ehdi seisoa pysäkillä kuin tovin, kun Martha juoksee pysäkille. Martha kysyy missä asumme ja tarjoaa sen jälkeen meille kyytiä kotiin. No voi jehna! Ei ole tämä suomalainen edelleenkää tottunut tähän ystävällisyyteen ja leuka loksahtaa asfalttiin. Martha saattaa meidät bussipysäkin taakse autoon, jota ajaa tumma poika. Takapenkillä istuu Marthan äti. Tungemme itsemme autoon ja puolessa matkassa Martha ja tämän äiti hyppäävät pois kyydistä ja jatkamme matkaa kolmisteen tumman pojan kanssa. Poika kertoo olevansa sambakoulu Grande Rion säveltäjiä. Poika on todella mukava ja ajaa meidät kotiovelle asti. Poika hyvästelee meidät paikalliseen tapaan suukottaen molemmille poskille ja antaa nimensä, jotta voimme tavata facebookissa. Kotona ei ehditä kauaa istua kun kaveripyyntö kilahtaa näytölle.
Pohdimme mahtaako kulkuepaikka onnistua, mutta jäämme innolla odottamaan mitä Sao Clemente tuo tullessaan vai tuoko...

6. Päivä, maanantai - Saara ja taivas

Silmerissä

Maanantai aamuna otan riskin ja lähden Riikan kanssa, oikuttelevasta mahasta huolimatta, ostoksille Saara:an. Astumme ensimmäisenä Silmer:iin, mikä on siitä ärsyttävä liike, että kaikki pitää pyytää myyjältä tiskin takaa. Ikä ja terveyshän siinä menee kun asiakaspalvelija on brassi. Kiirettä ei ole mihinkään, tuotteiden tarkistaminen varastosta kestää valovuosia ja kuitit kirjoitetaan käsin. Lisäksi täällä on hieno järjestely kaupoissa:  ostokset maksetaan eri kassalle ja sitten jonotetaan kuitin kanssa toiselle kassalle. Jonottamista siis kivasti tupla määrä. No kai harakka jonottaa tällaisten helyjen takia mielellään, mutta helpompaakin voisi olla. Silmeristä suuntaamme Beth's:iin, jossa käy ilmi, että kenkätilaus ei ole vielä valmis. Ylläri. Ei me oltaiskaan haluttu laittaa niitä poikien puolityhjiin laukkuihin. Harmi, joutuu varmaan shoppaileen sitten jotain itse. Jossain vaiheessa totean Riikalle, että nyt yritän oikeesti ettei tää homma lähtis käsistä. En saa ostaa mitään matskuja mihkään ikuisuus projekti pukuun. Hemmetin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Vastaan kun kävelee "eihän näitä ny voi oikeesti jättää"- matskuja. Voi voi. Onneksi Riikka on mun partner in crime, en oo ainoo sekoilija. Ite innostun neonväreistä.
Jokaisessa kaupassa kestää kauemmin ku mitä pitäisi ja joudumme kiristämään tahtia. Viimeisenä vuorossa on Caçula, joka tänään on helvetillisen täynnä. Jono on jotain aivan tajutonta.

Casuaalisti carnavalescon koneella, Facebookissa tietty

Huh, ulkona! Nyt metroon ja kotiin. Riikka haluaa lähteä käymään vaunupajoilla Cidade do sambassa ja päätämme hakea samalla reissulla tilatut prässit. (prässi = iso muovinen koriste). Kun pääsemme prässipajalle yllätys on suuri, prässit ovat valmiit! Kerrankin jotain tapahtuu ajoissa. Prässit kääritään muovikassiin ja suuntaamme vierässä möllöttävään Cidade do sambaan. Tapaamme Mocidaden karnevaalipäällikön, Alexandren, joka on Riikan vanhoja tuttuja. Alexandre tervehtii meitä lämpimästi suukottaen molemmille poskille, mutta on mielestäni yllättävän hillitty. Riikka ja Alexandre vaihtavat kuulumisia minun ihaillessa parvelta vanuja ja niitä rakentavia ihmisiä. Tulee hyvä fiilis. Leijun sambaajan taivaassa. Vaunut ovat kuulemma edenneet viime viikosta hyvinkin paljon ja jotenkin rakentamisurakan seuraaminen saa minussa aikaan seesteisen olon. Tahtoisin itsekin alas auttamaan rakentajia.

Istumme pitkään karnevaalipäällikön toimistossa hengailemassa (Lue: ylläpitämässä suhteita/tiedustellaksemme mahdollisia kulkuepaikkoja) ja mm. ihastelemme Mocidaden pukukuvia. Ihan huikeita! Sääli että en voi jakaa kuvia teille vielä, sillä ne ovat karnevaalisalaisuuden alla.

Mocidaden passistojen pukukuva vuodelta 2012

Tuleepa siinä taas näytettyä jollekin baterian tyypille videopätkä Roseiran 25v. show:sta, osiosta joka on koottu Mocideden biiseistä ja väreistä. Baterian tyyppi huikkaa ihmeissään toiselle: "Hei, näillä on meidän tampparikuviotkin!". Tämä herättää suurta arvostusta. Hyvä meidän bateria!
Tunnelma on hyvin poliittinen Riikan uskaltautuessa utelemaan mahdollisia kulkuepaikkoja ja vastaukseksi saamme "kattellaan"-tyyppisen vastauksen.
Näin aina.
Kierrämme Riikan kanssa vielä yläkerran, jossa on tekeillä suuria styroks hahmoja (mm. rokkiluurankoja) ja tungemme itsemme myös pajan takaosaan, jossa valmistetaan pukuja. Voisin katsella tätä vaikka kuinka kauan. Ompelukoneilla surruttelevat naiset ovat ihania ja kertovat ja näyttävät meille mitä ovat tekemässä. Kierrämme pajaa ympäri ja ihastelemme/kuvaamme asuja. Näen yhdessä rinkassa aivan huikeaa materiaalia, jota päätän etsiä asuihimme myöhemmin Saara:sta.

Kotiuduttuamme vaunupajoilta olemme niin väsyneitä (osa porukasta hengailee turistiripsan kanssa) että päätämme jäädä vain kotiin. Illalla hypistelen Saara:sta tekemiäni ostoksia ja uni tulee helposti.

Mocidaden puvut valmistuu

Roseiran vaunupajalla on kuulemma siistimpää...

5.Päivä, sunnuntai - P***a päivä

Miiaa lainatakseni, olen iloinen että tästä päivästä ei ole kuvamateriaalia. Kutsumaton vieras, turistiripsa,  tärisyttelee taloa ja koko päivä menee harakoille. Joku saattaisi tässä käyttää jonkun toisen linnun nimeä... Onneksi ilma on viileä ja sateinen niin ei harmita ihan niin paljoa maata sisällä.
Itsellä olo helpottaa illalla, mutta en vielä nousisi voittajan pallille.

4. Päivä, lauantai - Seitinohut iltapäivä ja kutsumaton vieras

Herään jälleen ensimmäisenä ja nautin siitä, että saan olla hetken yksin. Istuskelen koneella ja syön aamupalaa. Täällä huomaa välillä kaipaavansa vain omaa seuraa, vaikka kotona olen kyllä hyvin harvoin vapaaehtoisesti yksin. Voi johtua myös siitä, että mun huoneeni on olohuone ja yksityisyyttä ei juurikaan ole.
Miian nousee ylös ja huomaa rantakutsun Papagaion tytöiltä. Jep! Me tullaan. Mikan ollessa huonovointinen lähdemme kaksin kohti Ipanemaa. Valtteri ja Riikka eivät ole vielä palanneet viime öiseltä reissultaan ja jätämmekin tuikitärkeää informaatiota sisältävän lapun olohuoneeseen, jonka on allekirjoittanut M&M.

Kun askeleet vie kohti metroasemaa nappaan matkalta Guaraná- limsan. Juotuani siitä puolet sysään tölkin Miialle huonon olon takia. Kummallinen olo. Olo kuitenkin paranee rantaan kävellessä.

Queijomies

Ipaneman ranta yllättää minut kaikenkirjavuudellaan. Rantahan on ihan täynnä turisteja. Miten täältä valkoisen mimmin nyt bongaa? Ero on kyllä hurja verrattuna Copacabanaan. Se kun on sellainen "rahvaiden" ranta. Pitäydyn edelleen mielipiteessäni, että pidän Copacabanasta enemmän. Vaikka, Riikan sanoin, Ipanema on enemmän "chic".

Maija laittaa viestiä että ovat posto 7 kohdalla. Ipanemalla on tasasin välimatkoin numeroidut "postot". Jokaisen poston kohdalla on vartiointitorni ja maksullinen wc. Mushkan muistutuksesta lisättäköön se fakta, että jokaisella posto:lla on oma merkityksensä. Erinäiset vähemmistöt ja ei niin mukavat ryhmittymät ovat ottaneet itsellensä "merkkipostot". Että kannattaa varoa minkä valitsee, leimatuksihan siinä tulee. Mushka voi kirjoittaa tästä Rioon matkaaville lunttilistan.

Kävelemme rantaa pitkin tyttöjen luokse. Ompas mukava nähdä muitakin suomisambistoja. Liitymme Johannan, Jennin ja Maijan seuraan ja nappaamme melkein samantien oluet skoolataksemme mukavalle  iltapäivälle. Oluita menee muutama. Juttelemme niitä näitä ja Maija mm. kertoo kuinka sai jo ensimmäisenä päivänä tikit käteensä Caçulassa aiheutuneen "äksidentin" vuoksi. Maija kehoittaa varomaan "siinä keskellä niissä laareissa olevia vaaleanpunaisia paljetteja". Pleksilaarit kun olivat ilmeisesti olleet rikki. Olut kihahataa mukavasti otsalohkoon ja meillä kaikilla on niin mukavaa.
Hengailemme rannassa muutaman tunnin, mutta aurinko ei juurikaan suostu näyttäytymään. Pieni auringonsäde lankeaa kasvoilleni kun näen queijomiehen. Biitsijuustoo!! Sitä en olekaan vielä saanut. Jee! Koko porukka tilaa välipaaksi yrtiimausteella kuorrutetut ja grillatut juustot.

Biitsijuusto

Sovimme tyttöjen kanssa että etkoilemme yhdessä joku ilta. Heitämme heipat ja lähdemme Miian kanssa  kohti metroa, joka on helpommin sanottu kuin tehty. Ipanemalla on käynnissä katukarnevaali ja tiet ovat sangen täynnä porukkaa. Kuulemme baterian soittavan ja ihmisiä alkaa ilmesyä kaduille kun sieniä sateella. Heiii täällä on noita överi pukeutubeita transuja. Huippua! Seuraamme transumeinikejä samalla kun kahlaamme tietämme ihmismeren läpi. 

Metroasemalla on samanlainen hulabaloo. Metroon istuttuamme huomaan että kummalinen olo nostaa päätään. Silmät painuvat väkisin kiinni ja päässä huimaa. Sallin itseni eksyä hetkestä toviksi.

Nousemme tutun metroaseman, Largo do Machado:n, portaat ylös ja.. mitä helv.. Vastassa on vappu potenssiin 100! Aamulla tässä oli vielä ihan rauhallinen puisto. Ihmisiä kävelee vastaan hassuissa, omituisissa ja välillä ehkä hieman säädyttömissäkin asuissa ja porukka on aivan seipäässä. Pariskunnat nuolevat toistensa naamoja ja puiston takaa kuuluu baterian soitanta. Hieno hypätä sekaan karnevaalitunnelmaan meikittömänä, hikisenä ja hiekkaisena. No suomityttö on aina luonnonkaunis ja paikallinen Jorge on tässäkin tapauksessa myytyä miestä. Miian kauneus lumoaa vastaan kävelevän paidattoman Jorgen ja mikäli refleksit olisivat olleet hitaammat olisi Jorgen kieli nyt Miian kurkussa. Pyristelemme eroon Jorgesta ja jatkamme matkaa kotiin. Jaaha se on varmaan karnevaali ny!

Kotona on tarkoitus vaihtaa vaatteet ja jatkaa iltaan ruokalan kautta Mocidade:en. Vaan kuinkas sitten kävikään. Nöyrääkin suomalaista nöyryyttävä vatsatauti kaataa kaksi miestä. Mikalla se on jo kovaa menoa, mutta mulla pyörii vaan päässä ja lihaksissa on kuumeinen olo. Muut, vielä tässävaiheessa onnekkaat, lähtevät syömään, jonka jälkeen Miia ja Riikka suuntaavat Mocidade:en. Meillä alkaa poikien kanssa kakkabileet.

Tästä illasta mulla ei juurikaan ole mitään hohdokasta kerrottavaa. Boa noite teille onnekkaille!

3. Päivä, perjantai - Mitä kaikkea ehtii yhdessä päivässä

Tohinaa Saara:n kaduilla

Perjantai aamu on hyvin kuuma ja aurinkoinen ja houkuttelee rannalle. Valitsemme kuitenkin tehoiskun Saara:an, sillä pojat lähtevät tiistaina ja haluamme hyödyntää heidän laukkunsa. Heh hee! No on se toisaalta hyvä muutenkin, ainakin minua vielä polttelee palaneet kohdat ihossa. Päätämme Miian kanssa tehdä ostokset "ryhmittäin". Tänään on koulun materiaalien vuoro, sillä kuormasta tulee varmasti isoin.. ehkä.

Hyppäämme metroon syötyämme salgadot ja sucot. Riikka ja Valtteri ovat lähteneet edeltä ja me kolme painelemme perään hieman kärjestä jääneinä. Metron viileä ilmastointi tuntuu nyt hyvältä, sillä ulkona on todella kuuma ja hiostava ilma.
Saarassa suuntaamme ensimmäiseksi Caçulaan, mutta Beth'sin kenkäkaupan kautta. Beth's sijaitsee katutasossa olevien putiikkien yläkerrassa ja kipuamme kapeat ja vähän sieltä täältä vinot portaan ylös, josta kuuluukin "Päivää!" Riikka ja Valtteri ovat ehtineet jo kierroksensa loppumetreille ja Riikka on varmistamassa kenkätilausta. Pälyilemme hetken etsien sopivia tanssikenkiä. Kengät ovat ikävästi kuitenkin kaikki muovia, eivätkä yllä minun vatimusteni tasolle. Eikun siis Caçulaan.
Caçulassa on muutama muukin. Pälyilemme kankaita ensin ja isken silmäni muutamaan comissãolle ja Mushkalle sopivaan kankaaseen. Jätämme ne kuitenkin vielä harkintaan. Kipuamme yläkertaan mikä on, niin kuin muistelinkin, hyvin kuuma, tunkkainen ja sulkapölyn ansiosta myös vaikea paikka hengittää. Harmi että tässä huoneessa on kaikki tarvittava. Alamme lahdata tavaraa hyllyistä Ikean kassiin, jonka olemme ottaneet mukaan. Niininauhoja, kiviä ja paljetteja lentää pussitolkulla kassiin ja vieläpä jää osa uupumaan. Näin lähellä karnevaaleja alkaa materiaalit jo osittain olla Caçulasta loppu. Onneksi on sitten muitakin pienempiä kauppoja. Täältä haalitaan pääasiassa ne suuret määrät. Pitkän tuskaisen ja taskulaskintakin uuvuttavan reissun jälkeen suuntaamme suoraan, tai no niin suoraan kun naiset voivat, metrolle. Mika on meillä onneksi apumiehenä ja matka ostoskassien kanssa menee hienosti.

Kotona vaihdamme pikaseen vaatteet ja suuntamme suhteellisen hyvän ilman takia tänään sokeritoppavuorelle, Pão de Acucar:ille. Bussilla matka ei kestä kauaa, mutta perillä odottaa pitkä jono. Karnevaalit alkavat pikkuhiljaa näkyä koko kaupungissa. Kirottuamme hetken brasilialaisten järjen juoksua typerästä jonottamis järjestelystä (liput ostetaan erikseen ja sitten palataan erikseen jonoon vaikka lippujen oston voisi hoitaa jonotettuaan) huomaamme jonon onneksi liikkuvan suhteellisen nopeasti.
Olen itse ollut sokeritopalla jo kaksi kertaa, mutta minua ei haittaa tulla tänne uudelleen. Maisemat ovat sen arvoiset. Sisäänpääsy topalle on 53rs eli n.20 euroa. Kondooli-hissiin astuttuamme odotan hissin tuomaa adrenaliiniryöppyä kun se lähtee liikkeelle. Ilmeisesti olen jo niin tottunut korkeisiin paikkoihin, että ryöppyä ei tule. Pässin lihaa.
Ensimmäiseltä stopilta Urca:lta maisemat ovat jo aivan mielettömät, mutta vielä on matkaa ylemmäs. Toinen hissimatka ei sen enempää aiheuta väristyksiä kuin ensimmäinenkään. Helppoo ku heinän teko.
Ylhäällä maisemat ovat niin hienot että tämä todellkin on 20 euron arvoista. Kierrämmekin useamman tunnin paikkoja ympäri ja räpsimme kuvia siellä täällä. Odotamme topalla pimeän tuloa ja jos maisemat vaan voivat olla paremmat kuin aiemmin niin ne todella ovat sitä nyt, kun kaupungin valot syttyvät pikuhiljaa maiseman väreillessä. Kuvat kertokoot enemmän kuin minä:

Topalta saamme jonotella hetken tietämme alas ja päätän antaa hissille vielä yhden tilaisuuden. Valitsen paikkani vaunun etuosasta, suoraan menosuuntaan, joka on alaspäin. Alla näkyy piemä metsä ja vaunu ponnahtaa liikkeelle. Iiih, hihitän hetken, mutta eipä se meno nyt taaskaan niin hurjaa ole kuin toivoin.

Bussilla suuntaamme kotiin ja syömään. Valitsemme lähellä olevan paikan, jossa emme ole vielä käyneet. Tarjoilijamme, nuori poika, sähkää tämän tästä, mutta olen liian nälkäinen välittääkseni siitä enempää. Miaan kanssa tilataan puoliksi PIENI annos ja voi herran pieksut. Annos on taas valtava. En ymmärrä. Pyydämme vielä loput doggybagiin mukaan ja lähdemme kämpälle vaihtamaan vaatteet "iltaa" varten. Ilta on muuten melko kuuma... Mittari näyttää tuossa 31 astetta ja kellon on yksitoista.

Tänään suuntaamme São clemente:en. Olemme kuulleet että sinne haetaan vielä karnevaaleille alaan väkeä ja erityisesti valkoisia tyttöjä. Ja Miia haluaa ehdottomasti päästä "kotikentälleen". São clemente on siitä huikea sambakoulu, että sinne pääsee helposti. Quadra (sambakoulu) sijaitsee aivan Cidade Nova:n metroaseman vieressä. Paikalle päästyämme sisällä soittelee housebandi ja Miian yrittää etsiä tuttuja käsiinsä. Miian on luvannut tuoda jollekkin sambakoulu tutulleen lehtileikkeitä aamulehden jutusta, jossa kerrotaan heidän viime vuotisesta reisustaan ja kulkuepaikoista São clementessä. Mukana on myös lahjuksia (Fazerin sinistä). Tapamme Muniken, São clementen 2. lippuparin Porta Bandeira:n (naislipunkantaja), johon Miia on tutustunut viime vuonna. Munike on aivan ihana. Kaunis, mukava, ystävällinen ja pyytää meidät heti kanssaan kuviin. Miia kertoo että Munikella ja tämän Mestre Sala:lla (mieslipunkantaja) oli muutama vuosi sitten kaunotar ja hirviö asut ja muistan ihailleeni lippuparia kuvista ja videoista. Ihanaa nähdä kaunotar livenä.

Tässä vaiheessa Riikka ja Valtteri päättävät (voitte arvata itse kumman mieliteko) lähteä Portela:an. Yöksi on luvattu ukkosta ja "hot couple" harkitsee jäävänsä Madureiraan hotelliin yöksi. Heitämme heipat ja jäämme Miian ja Mikan kanssa musta-keltaiseen kouluun.

Käymme Miian kanssa ostamassa São clementen paidat, joissa on aiheena "200 clementianas", São clementen naisritmistojen (ritmista = soittaja) projekti, tavoitteena 200 naissoittajaa. Siirrymme lavan eteen tanssilattialle ja baterian aloittaessa sytymme pikkuhiljaa tanssimaan enemmän ja enemmän. Fiilis on huikea ja ympärillä herää kummastuneita katseita TAAS sitä seikkaa kohtaan, että valkoinen mimmi osaa jorata sambaa. Vessassa tapaamme tytön, joka kysyy mistä olemme ja käy ilmi että hänen miehensä on ollut Papagaiossa soittamassa. Samaan aikaan hiukan pyöreämpi brassityttö yhtyy keskusteluun ja sanoo tuijottaneensa tanssitaitojamme monttu auki. Tämä on täällä ihan normaalia, paikallisten on vaikea ymmärtää että Suomessa (mikä on Suomi?) on sambaa ja osaavia tanssijoita, saatika sitten jos kerrot olevasi suomalainen passista, nauruhan siinä pääsee. Hienoa kuitenkin saada kunnioitusta ja kehuja paikallisilta ja etenkin paikallisilta tytöiltä. Koska tämä olisi mahdollista Suomessa, että esim. baarissa joku tyttö tulisi kehumaan tanssitaitojasi? Sanoisin aika harvinaiseksi tapaukseksi.
Palaamme vessasta tanssilattialle ja kuulemme kuinka juontaja kertoo illan esiintyjistä. Luvassa on Estacio de Sá:n lippupari ja passistat, sekä Beija-florin lippupari ja passistat. Wau! Tästä emme tienneet. Jatkamme jorailua ja seuraamme saapuu muuan Julio, joka esittelee itsensä englanniksi diretorian tyypiksi. Minulle tuo diretoria käsite on vielä hieman pimennossa. Siihen kun kuuluu vaikka minkälaisia tyyppejä. No ainakin he itse antavat ymmärtää olevansa "korkeampiarvoisempia" sambakoulun jäseniä. Milloin hoitavat kulkueen harmoniaa, milloin ovat alanjohtajia jne. Ota näistä nyt sitten selvää. Julio on suht nuori tumma, okei, musta mies ja humaltuu humaltumistaan illan myötä. Julio lyöttäytyy seuraamme useamman kerran ja kehuu tanssitaitojamme. Minulle Julio toteaa että tanssin kuin brassi, yhtä hyvin, mutta eri tyylillä. Voisin olla kuulemma "mulata". Kiitän kohteliaisuudesta, mutta en ota häntä niin kirjaimellisesti. Julio kertoo sambasta seikkoja, jotka kerromme kyllä jo tietävämme. Julio pitää meitä melko tietämättöminä. Nauramme Miian kanssa kun hän tulee kolmannen kerran selittämään samoja, meille itsestään selviä, asioita. Äijä on vähä känässä, mutta onneksi ihan harmiton.
Alkaa sambakoulujen esitykset. Ensin on vuorossa oman koulun lippuparit ja passistat. Passistat ovat todella erityylisiä, mutta kun biisin A-osa käynnistyy alkaa tolkuttoman energinen ja räjähtävä samba nopé:n tamppaus. Huomaan heti selkeän eron meidän tyyliimme verrttuna. Askel painaa maata huomattavasti kovemmalla voimalla kuin meidän. On kuin vertaisi purjelentokoneen liitelyä norsulauman töminään. Samalla askel näyttää kuitenkin hyvin vaivattomalta.

São Clementen passistat

Seikka, jonka huomaan ärsyttävän minua suuresti, on muutaman passistan ylimielisyys ja täydellinen välinpitämättömyys esiintymistä kohtaan. Katse lattiassa, löysäily ja niskojen nakkelu ei kaunista yhtäkään tanssijaa. Ärsyttävää!
Illan mittaan esiintyvät myös Estacio de Sá:n passistat ja lippupari. Lippuparit kohtaavat hyvin arvokkaasti toisensa. Harmoniamies hakee koulujen liput lipputelineestä, avaa ja esittelee ne, kumartaa lippuparille hyväksyvästi ja ojentaa lipun. Ihanaa nähdä tällaista sambakoulujen yhteistyötä Riossa. Sydänhän tässä lämpiää.
Kun on Beija-Florin vuoro kello lähentelee neljää. Ihmiset ovat jo suhteellisen hyvässä humalatilassa ja änkeävät esiintymistilaa koko ajan pienemmäksi. Lattioilla on varmasti satoja oluttölkkejä. Kuitenkin arvostus Beija-Flor:ia kohtaan huokuu suurena. Beija-Flor on ollut minunkin suosikkini, heidän kulkueensa on aina aivan omaa luokkaansa. No, niin on lippuseremoniakin. Jo monta vuotta Beija-Flor:issa vaikuttanut, Selminha Sorriso, porta bandeira astelee esiintymisalueen reunalta kohti lippua käsissään pieni kultainen kolibri. Beija-Flor tarkoittaa portugaliksi kolibria (Beija = pusu, Flor = kukka). Harmoniamies nostaa sini-valkoisen lipun telineestä ja ojentaa sitä porta bandeiralle. Selminha kumartaa ja ruuvaa kultaisen kolibrin lipun nokkaan. Hän on hyvin säteilevä miljoonilla strasseilla koristellussa asussaan.

Kultainen kolibri asettuu paikalleen lipunnokkaan

Seuraamme esitystä kuvaten, sekä tanssien ja laulaen tuttuja biisejä. On passistojen vuoro, jotka ovatkin lapsipassistoja. Joukosta löytyy maailman hellyyttävin näky. Pikkutyttö on iältään noin 2-3 vuotias ja tanssii kuin isot tytöt konsanaan. IHANA! *tähän yliäänistä ininää*
Joukossa on myös São Clemente:n ja Beija-Flor:in poikapassistat, joilla on selvästi battle käynnissä. Voi eii.. aivan ihania. Ininä sen kuin vain jatkuu.
(Videoita näistä ihanuuksista voitte katsoa minun ja Miian facebook- sivuilta)

Ilta alkaa olla niin sanotusti pulkassa ja alamme valua kotiin päin, mutta.. mitä helv... tuolla tapahtuu? Ulkona on aivan tajuton ukonilma ja kaatosade. Hienoa. Eihän mulla olekkaan kun nämä valkoiset satiiniballerinat jalassa. Ei ole enää valkoisia satiiniballerinoja. Saadaan kuitenkin taksi aivan oven edestä ja säästytään satteelta melko hyvin. Ilma on yöllä hieman viileämpi ja näin viiden aikaan on mukava nukahtaa ulkoa tulevaan tuulen vireeseen. Boa noite!

2. Päivä, Torstai - Saracuruna

Torstaina lähdemme "tiukasti kymmeneltä" (= puolenpäivän aikaan) junalla kohti Saracurunaa. Tänään päästään Willin luo, grillibileisiin, täydellisen lihan tyyssijaan. Junamatka on sangen hämmentävä, sillä ulkona on tooooodella kuuma ja junassa on piiiiiirun kylmä. Miia kietoo vieressä cangaa ympärilleen ja minä kaivan ainoaa "pitkähihaista" minkä olen muistanut pakata mukaan. Hyi ku kylymä! Matka kestää puolisen tuntia
Carlos (Ruotsin Carlos) on perillä asemalla vastassa ja opastamassa meidät perille. Uskottelen itselleni, että olisin ehkä osannutkin Willin talolle. Matkalla talolle poikkeamme ostamassa oluet, jotka olemme luvanneet tarjota. Tunnelma pienen Saracurunan kaduilla on ihana ja todella hiljainen. Aurinko paistaa täysillä ja lapset juoksentelevat pihoissa ja teillä. Talot ovat vanhoja ja ränsistyneitä, mutta sitäkin vaikuttavampia. Täällä on omalla tavallaan todella kaunista, tunnelma on kuin jostan kirjasta. Tohdin kaivaa iphoneni taskusta ja räpsin kuvia ympäriltäni. Olutputiikki on pieni ja mies istuu baarijakkaralla kaakeleilla sisustetussa kaupassaan. Ostamme kuusi litran pulloa Brahma- merkkistä olutta ja Guarana- limsaa. Olutputiikin edessä loikolee pieni musta pentukissa, jonka kanssa Miia leikkii ja inisee yliäänillä. No joo onhan tuo ihan söpö kun on vielä pentu.

Residência dos Wills

Willin talolla odottaa lämmin vastaanotto ja tunnen itseni todella tervetulleeksi. Willille annetaan tuliaisiksi suomalaista olutta, Fazerin sinistä ja salmiakkia. Will on poikkeukellinen brassi, Will rakastaa salmiakkia. Will ja hänen lankonsa alkavat grillaushommiin meidän istuessa sisälle valkoisille nahkasohville. On hyvä, että olemme sisällä, sillä ulkona on todella kuuma aurinko, emmekä halua polttaa itseämme. Seuraamme liittyy myös Willin tyttö ja hänen seitsemän kuukautinen poikansa, Arthur, joka vie tyttöjen sydämet.

Ruoka-aika! Pöytään kannetaan perinteiset ja jo hyvin tutuiksi tulleet farofa, riisi, chilimaustetut perunat ja salsa. Grilli savuaa ja kohta pöytään alkaa ilmestyä lihaa. Kananasiipiä, pihviä, makkaraa ja kanansydämiä, joiden tiedän olevan täällä suurta herkkua, mutta mitä en ole itse maistanut vielä. Härkää sarvista ja eiku maistamaan. Törkkään sydämen haarukkaan ja haukkaan sydämen suuhuni. Hmmm.. ei ollenkaan niin pelottavaa kuin luulin. Lihaltahan se maistuu, eikä koostumuskaan olle paha. Yllytämme Miiakin maistamaan ja rohkea rokan syö! Miia laittaa sydämen suuhunsa ja alkaa pureskella hyvin nopeasti. Seuraamme kuinka silmät laajenee ja Miia näyttää pahoinvoivalta. Mika kysäisee että "no söitkö sä sen". Miia vastaa nopeasti "Joo kyllä mä sen nielasin" ja juoksee kaatamaan limsaa lasiinsa. Me vähän nauretaan.
Liha ja makkara on todella hyvää. Ja ahmin ruokaa enemmän kuin olisi tarve. Päivä kuluu keskustellen lauleskellen ja syöden. Will puhuu englantia, joten jopa minä ja pojat pääsemme osallisiksi keskusteluun.
Päivä on mukava ja erilainen ja nautin siitä täysillä.

Grilli valmiina

Njam

Grillimestarin työpöytä, kuvassa Will:in lanko ja vaimo

On jo ilta kun palaamme kotiin junalla. Juna on onneksi vanhempaa mallia ja siinä ei ole jäätävää ilmastointia.
Juna-asemalta suuntaamme harhalevan metron etsinnän busseille, mutta metroasema löytyykin sattumalta.
Päättämme pitää tänään rennomman illan ja suuntaamme kauppaan haalimaan caipis-aineta. Marketissa on yllättävän vähän porukkaa ja jonot etenevät suht nopeasti. Tuohdun kuitenkin kassalla kun seuraan asiakaspalveljoiden toimintaa. Kiirettä ei pidetä, ei sitten yhtään. Myyjä on kuin hidastetusta flmistä. Ruoka pakataan hyvin pieniin muovikasseihin, joita laitetaan aina kaksi päällekkäin, etteivät ne hajoa. Raivostuttavaa ja ihan sairasta. Tähän p***aan ihmiset tulevat hukkumaan.

Kaupasta kotiin ja caipishommiin. Miian kanssa laitetaan homma pyörimään kunnes tajutaan, että perskule ei meillä ole jäitä. Paitsi pakkasessa jo valmiiksi olleet jäät. Ne eivät oikeen houkuta.
Otetaan caipiskannu kouraan ja lähdetään Miian kanssa ruinaamaan jäitä alakerran kuppilasta. Jäät irtoaa kiskurihintaan (10 reiskaa - 4€) kun Miia toteaa portugaliksi "Me ollaan Suomesta ja meillä on kuuma!"

Kun caipkset saadaan valmiiksi suuntaamme pimeässä, mutta kuumassa ilmassa altaalle nauttimaan juomia. Taivaalla vaeltaa iso, mutta ohut pilvivetho kuun päällä ja sitä on ihana katsella. Minulle tulee kuitenkin olo, että haluan olla hetken itsekseni. Muut jäävät altaalle ja saunaan ja minä palaan ylös asuntoomme lukemaan kirjaa. Pieni koti-ikävä potkaisee tässä vaiheessa. Päivä on kuitenkin ollut mukava ja nukahdan tyytyväisenä.

1. Päivä, Keskiviikko - Super legal!

Polinho "mikälie" ja appelsiini suco

Tiistai aamu lähtee käyntiin hyvinkin aurinkoisena ja huomaan, että kaupunki toivottaa minut tervetulleeksi parhaalla mahdollisella tavalla. Herään ensimmäisenä ja kirjoittelen blogin ensitöikseni. Noin puolentoista tunnin päästä muutkin heräilevät ja siitä ei ole epäilystäkään mitä tehdään, nyt rannalle! Pakotan Miian ja Riikan rasvaamaan kunnolla, ENNEN RANTAAN MENOA, ja rasvailujen jälkeen lähdemme bussilla kohti Copacabanaa.

Kävelemme bussipysäkiltä kohti rantaa ja matkan varrelta löytyy I H A N A (muah, muah ja sormet kattoon Karimin tapaan) kenkäkauppa ja tiedän jo mihin osan matkakassastani laitan. Tänne tullaan. Nappaamme matkalla salgadot ja sucot. Itse otan "polinho mikälien" eli siis ei mitään hajua mitä söin.
Ranta aukee juuri sellaisena kuin odottaa saattaa ja hypähtelen iloisesti hihkuen kohti Copiksen kuumaa hiekkaa. Päivä on kuuma ja pilviä ei ole juuri yhtään, joten otamme muutaman aurinkotuolin ja -varjon.
Olemme rannalla "juuri sopivasti" puolen päivän aikaan, joka on ehkä pahin mahdollinen aika, aurinko on sillon kuumimmillaan. Tästäkin olen tainnut paasata auringonpalvoja ystävilleni, mutta paineen alla sorrun itse ottamaan aurinkoa juuri kyseiseen kiellettyyn aikaan.
Rannalla on ihanaa, mutta uimaan ei pääse sillä aallot ovat nyt niin korkeat. Silti on pakko mennä vähän leikkimään aaltojen kanssa. Se on parasta! Hiekkaa tosin löytyy semmosista paikoista missä en tiennyt että sitä voi olla.
Rannalla käymme Miian ja Mikan kanssa caipiksilla ja ensipuraisu on iha jees.
Hopputelen jo porukkaa, että voisimme jo lähteä, että iho ei pala. Miia kuitenkin tokaisee että ollaan vielä vähän aikaa.. ja mehän sit oltiin.

Rannalta palaamme kotiin mukavan viileällä metrolla ja mun suuntavaistoni on kerrankin oikeassa, metro asema löytyy osoittamastani suunnasta.

Ensipurasu

Kotona suihkut ja sitten syömään. Riikka jää taas tekemään hommia. Miia ja pojat haluavat syömään Devassaan, joka on hyväksi havaittu ja sijaitsee lähellä. Devassa on paikallinen olut ja tämä ravintola on Devassan oma olutravintola. Listalla on paljon kansainvälisiä ruokia ja listaa pystyy lukemaan myös englanniksi. Päädyn ottamaan tällä kertaa lohta ja Miia tilaa salaatin ja pakkohan sitä olutta on taas ottaa. Ylläri, ylläri, annoksen on taas ihan pimeen kokoisia.. etenkin Miian salaatti. Kaikki ovat todella tyytyväisiä valintoihinsa. Tunnelma ravintolla on mukan kiireetön. Viereiseen pöytään on istunut porukka tummia miehiä olut chopien kanssa ja tv:stä tulee jalkapalloa. Tulee koti mieleen, ja mietin kuinkahan paljon siellä tuijotetaan jalkapalloa minun poissaollessani.

Ruokapöydässä mietitään Miian kanssa illan vaatteita ja keskustelu saa pojatkin miettimään, ehkä tosin hieman sarkastisesti. Illan kohteena on sambakoulu Mocidaden katutreenit Padre Miguel:issä.

Lohta ja "keitettyjä"perunoita

Miian "pieni" salaatti

Ruuan jälkeen mahat pystyssä kämpälle, vaatteiden vaihto ja menoks. Taidetaan siinä muutama olutkin kumota. Mocidade:en päätämme menää bussilla ja suuntaamme linja-auto asemalle. Riikka on tsekannut bussin numeron, 391, ja jäämme laiturille tuijottelemaan ohi meneviä busseja joita on PALJON! Busseja lähtee myös tien toiselta puolelta (saman suuntaiselta tieltä) ja huomaamme että bussimme menee sieltä. Elämää uhmaten juoksmme tien yli ja taas alkaa tarkka tuijotus. Riikalla on päällään Mocidaden paita ja paikallinen setä alkaa vieressä hoilottamaan Mocidaden kappaletta. Hymyilemme ja hyräilemme hetken mukana. Varmistamme paikalliselta sedältä,  että meneehän bussi 391 nyt varmasti vanhalle Mocidaden quadralle (sambakoulu), jossa reenit ovat. Ilmeisesti ei! Mielettömän ystävällinen setä kertoo oikean bussinumeron muiden ympärillä olevien paikallisten säestäessä. Se on 393 ja se muuten lähtee taas tien toiselta puolelta. Juoksemme taas ketterinä kuin jänikset tien yli ja odotamme tovin. Bussi saapuu ja viittilöimme sen pysähtymään. Kun olemme astumassa bussiin setä juoksee tien toiselta puolelta ja varmistaa, että pääsemme oikeaan bussiin. Viimeisenä setä painaa sydämen merkin rinnalleen ja hehkuttaa Mocidadea. Täällä on ihania ihmisiä.

Ruuhkabussissa

Bussimatka on ruuhkainen ja pirun töyssyinen, seisomme koko matkan, joka kestää kauan. Viesessäni istuva tyttö tarjoutuu ottamaan kassini (suht iso kun on tanssikengät mukana) syliinsä. Hämmästyn tytön ystävällisyyttä kiitän ja annan kassini hänelle. Töyssyisen matkan päätteeksi tyttö tulee vielä neuvomaan meille tien kohti Mocidadea ja treeneihin itsekkin matkaava nainen viittoo meidät mukaansa. Pakko ihmetellä paikallisten ystävällisyyttä. Riikka toteaa, että paikalliset ovat huolissaan meistä valkoisista tytöistä. No eipä me itse oltaisikaan sinne osattu, reitti bussilta quadralle (tai kadule jossa treenit pidetään) on suht pitkä. Vastaan alkaa valumaan Mocidaden paitoihin sonnustautuneita ihmisiä ja kohta ympärillä on mielettömästi porukkaa. Mocidaden sambakoululaiset ovat jo kadulla järjestäytyneinä ja valmiina treeneihin. Vireisessä puistossa on kojuja tämän tästä ja suuntaamme pitkän pyykkinarun alle jossa roikkuu karnevaalipaitoja. Mocidaden aiheena on Rock in Rio ja karnevaalipaidat ovatkin aika rok! Riikka saa suostuteltua Valtterin ostamaan rokkaavan karnevaalipaidan Valtterin kommentin: "Tollastahan voisi jopa pitää" jälkeen. Itse ostan vihreä-valko-raidallisen Mocidade topin, joka maksaa vajaat 8 euroa.

Katutreenit alkavat ja Riikka ja Miia moikkailevat baterian pojille, joihin ovat edellisellä kerralla Mocidadessa tutustuneet. Linnottaudumme suuren väkijoukon kanssa baterian eteen ihailemaan baterian kuningatarta,  Camila Silvaa, ja kateellisena tuijotan mimmin äässiä. Miten se tekee liikkeen noin helposti. No on se sen perä vähän muhkeampi kuin minun. Ja tottakai Camila:lla on myös täydelliset diivan eleet.
Monen roseiralaisen tuttu, Stella, on soitellut Riikan kanssa ja on luvannut tulla moikkaamaan. Hetkessä Stella onkin bongannut meidät kadulta ja halaa kaikkia. Stella on ihana. Samalla lämmin ja mukava ja Stellan vitsit ovat ihanan härskejä. Riikan ja Stellan jutellessa seuraan treenejä ja hytkyn rotvallin reunalla, yritän samalla opetella biisin sanoja. Vieressäni on joukko nuoria poikia, jotka aivan selvästi nauravat minulle. Häiritsevää. Pojat osoittelevat jalkojani ja kuikuilevat minua koko treenin ajan. Syy ei minulle selviä.
"Kulkueen" viimeisessä alassa Stella bongaa tutun miehen, ja kun kulkue on mennyt ohi, hattupäinen herrasmies liittyy seuraamme. Mies on Tiãozinho, joka on tehnyt Roseiran vuoden 1992 biisin, "vauhdilla saapuu Roseira..". Ihana mies. Jälleen ihmettelen paikallisten ystävällisyyttä ja yleistä hyvää mieltä ja iloa. Riikka juttelee Stellan ja Tiãozinhon kanssa ja ilmeisesti tulee puhetta kulkuepaikoista. Tiãozinho tuntee Mocidadesta väkeä ja pian on vieressämme joko diretorian tyyppi. Mahdollisesti siis on paikat kulkueeseen vireellä.. Riossa tosin ei ikinä voi olla mistään varma.

Ja ainiin.. selvisi illalla kotona syy siihen, miksi pojat minulle naureskelivat.. ranta reissu verotti tätä yleensä niin varovaista auringonottajaa.. jalat kun näyttää siltä että olis valkoiset säärystimet jalassa.

Tytöt innoissaam

Tiãozinho, Stella ja Stellan poika Victor