3. Päivä, perjantai - Mitä kaikkea ehtii yhdessä päivässä

Tohinaa Saara:n kaduilla

Perjantai aamu on hyvin kuuma ja aurinkoinen ja houkuttelee rannalle. Valitsemme kuitenkin tehoiskun Saara:an, sillä pojat lähtevät tiistaina ja haluamme hyödyntää heidän laukkunsa. Heh hee! No on se toisaalta hyvä muutenkin, ainakin minua vielä polttelee palaneet kohdat ihossa. Päätämme Miian kanssa tehdä ostokset "ryhmittäin". Tänään on koulun materiaalien vuoro, sillä kuormasta tulee varmasti isoin.. ehkä.

Hyppäämme metroon syötyämme salgadot ja sucot. Riikka ja Valtteri ovat lähteneet edeltä ja me kolme painelemme perään hieman kärjestä jääneinä. Metron viileä ilmastointi tuntuu nyt hyvältä, sillä ulkona on todella kuuma ja hiostava ilma.
Saarassa suuntaamme ensimmäiseksi Caçulaan, mutta Beth'sin kenkäkaupan kautta. Beth's sijaitsee katutasossa olevien putiikkien yläkerrassa ja kipuamme kapeat ja vähän sieltä täältä vinot portaan ylös, josta kuuluukin "Päivää!" Riikka ja Valtteri ovat ehtineet jo kierroksensa loppumetreille ja Riikka on varmistamassa kenkätilausta. Pälyilemme hetken etsien sopivia tanssikenkiä. Kengät ovat ikävästi kuitenkin kaikki muovia, eivätkä yllä minun vatimusteni tasolle. Eikun siis Caçulaan.
Caçulassa on muutama muukin. Pälyilemme kankaita ensin ja isken silmäni muutamaan comissãolle ja Mushkalle sopivaan kankaaseen. Jätämme ne kuitenkin vielä harkintaan. Kipuamme yläkertaan mikä on, niin kuin muistelinkin, hyvin kuuma, tunkkainen ja sulkapölyn ansiosta myös vaikea paikka hengittää. Harmi että tässä huoneessa on kaikki tarvittava. Alamme lahdata tavaraa hyllyistä Ikean kassiin, jonka olemme ottaneet mukaan. Niininauhoja, kiviä ja paljetteja lentää pussitolkulla kassiin ja vieläpä jää osa uupumaan. Näin lähellä karnevaaleja alkaa materiaalit jo osittain olla Caçulasta loppu. Onneksi on sitten muitakin pienempiä kauppoja. Täältä haalitaan pääasiassa ne suuret määrät. Pitkän tuskaisen ja taskulaskintakin uuvuttavan reissun jälkeen suuntaamme suoraan, tai no niin suoraan kun naiset voivat, metrolle. Mika on meillä onneksi apumiehenä ja matka ostoskassien kanssa menee hienosti.

Kotona vaihdamme pikaseen vaatteet ja suuntamme suhteellisen hyvän ilman takia tänään sokeritoppavuorelle, Pão de Acucar:ille. Bussilla matka ei kestä kauaa, mutta perillä odottaa pitkä jono. Karnevaalit alkavat pikkuhiljaa näkyä koko kaupungissa. Kirottuamme hetken brasilialaisten järjen juoksua typerästä jonottamis järjestelystä (liput ostetaan erikseen ja sitten palataan erikseen jonoon vaikka lippujen oston voisi hoitaa jonotettuaan) huomaamme jonon onneksi liikkuvan suhteellisen nopeasti.
Olen itse ollut sokeritopalla jo kaksi kertaa, mutta minua ei haittaa tulla tänne uudelleen. Maisemat ovat sen arvoiset. Sisäänpääsy topalle on 53rs eli n.20 euroa. Kondooli-hissiin astuttuamme odotan hissin tuomaa adrenaliiniryöppyä kun se lähtee liikkeelle. Ilmeisesti olen jo niin tottunut korkeisiin paikkoihin, että ryöppyä ei tule. Pässin lihaa.
Ensimmäiseltä stopilta Urca:lta maisemat ovat jo aivan mielettömät, mutta vielä on matkaa ylemmäs. Toinen hissimatka ei sen enempää aiheuta väristyksiä kuin ensimmäinenkään. Helppoo ku heinän teko.
Ylhäällä maisemat ovat niin hienot että tämä todellkin on 20 euron arvoista. Kierrämmekin useamman tunnin paikkoja ympäri ja räpsimme kuvia siellä täällä. Odotamme topalla pimeän tuloa ja jos maisemat vaan voivat olla paremmat kuin aiemmin niin ne todella ovat sitä nyt, kun kaupungin valot syttyvät pikuhiljaa maiseman väreillessä. Kuvat kertokoot enemmän kuin minä:

Topalta saamme jonotella hetken tietämme alas ja päätän antaa hissille vielä yhden tilaisuuden. Valitsen paikkani vaunun etuosasta, suoraan menosuuntaan, joka on alaspäin. Alla näkyy piemä metsä ja vaunu ponnahtaa liikkeelle. Iiih, hihitän hetken, mutta eipä se meno nyt taaskaan niin hurjaa ole kuin toivoin.

Bussilla suuntaamme kotiin ja syömään. Valitsemme lähellä olevan paikan, jossa emme ole vielä käyneet. Tarjoilijamme, nuori poika, sähkää tämän tästä, mutta olen liian nälkäinen välittääkseni siitä enempää. Miaan kanssa tilataan puoliksi PIENI annos ja voi herran pieksut. Annos on taas valtava. En ymmärrä. Pyydämme vielä loput doggybagiin mukaan ja lähdemme kämpälle vaihtamaan vaatteet "iltaa" varten. Ilta on muuten melko kuuma... Mittari näyttää tuossa 31 astetta ja kellon on yksitoista.

Tänään suuntaamme São clemente:en. Olemme kuulleet että sinne haetaan vielä karnevaaleille alaan väkeä ja erityisesti valkoisia tyttöjä. Ja Miia haluaa ehdottomasti päästä "kotikentälleen". São clemente on siitä huikea sambakoulu, että sinne pääsee helposti. Quadra (sambakoulu) sijaitsee aivan Cidade Nova:n metroaseman vieressä. Paikalle päästyämme sisällä soittelee housebandi ja Miian yrittää etsiä tuttuja käsiinsä. Miian on luvannut tuoda jollekkin sambakoulu tutulleen lehtileikkeitä aamulehden jutusta, jossa kerrotaan heidän viime vuotisesta reisustaan ja kulkuepaikoista São clementessä. Mukana on myös lahjuksia (Fazerin sinistä). Tapamme Muniken, São clementen 2. lippuparin Porta Bandeira:n (naislipunkantaja), johon Miia on tutustunut viime vuonna. Munike on aivan ihana. Kaunis, mukava, ystävällinen ja pyytää meidät heti kanssaan kuviin. Miia kertoo että Munikella ja tämän Mestre Sala:lla (mieslipunkantaja) oli muutama vuosi sitten kaunotar ja hirviö asut ja muistan ihailleeni lippuparia kuvista ja videoista. Ihanaa nähdä kaunotar livenä.

Tässä vaiheessa Riikka ja Valtteri päättävät (voitte arvata itse kumman mieliteko) lähteä Portela:an. Yöksi on luvattu ukkosta ja "hot couple" harkitsee jäävänsä Madureiraan hotelliin yöksi. Heitämme heipat ja jäämme Miian ja Mikan kanssa musta-keltaiseen kouluun.

Käymme Miian kanssa ostamassa São clementen paidat, joissa on aiheena "200 clementianas", São clementen naisritmistojen (ritmista = soittaja) projekti, tavoitteena 200 naissoittajaa. Siirrymme lavan eteen tanssilattialle ja baterian aloittaessa sytymme pikkuhiljaa tanssimaan enemmän ja enemmän. Fiilis on huikea ja ympärillä herää kummastuneita katseita TAAS sitä seikkaa kohtaan, että valkoinen mimmi osaa jorata sambaa. Vessassa tapaamme tytön, joka kysyy mistä olemme ja käy ilmi että hänen miehensä on ollut Papagaiossa soittamassa. Samaan aikaan hiukan pyöreämpi brassityttö yhtyy keskusteluun ja sanoo tuijottaneensa tanssitaitojamme monttu auki. Tämä on täällä ihan normaalia, paikallisten on vaikea ymmärtää että Suomessa (mikä on Suomi?) on sambaa ja osaavia tanssijoita, saatika sitten jos kerrot olevasi suomalainen passista, nauruhan siinä pääsee. Hienoa kuitenkin saada kunnioitusta ja kehuja paikallisilta ja etenkin paikallisilta tytöiltä. Koska tämä olisi mahdollista Suomessa, että esim. baarissa joku tyttö tulisi kehumaan tanssitaitojasi? Sanoisin aika harvinaiseksi tapaukseksi.
Palaamme vessasta tanssilattialle ja kuulemme kuinka juontaja kertoo illan esiintyjistä. Luvassa on Estacio de Sá:n lippupari ja passistat, sekä Beija-florin lippupari ja passistat. Wau! Tästä emme tienneet. Jatkamme jorailua ja seuraamme saapuu muuan Julio, joka esittelee itsensä englanniksi diretorian tyypiksi. Minulle tuo diretoria käsite on vielä hieman pimennossa. Siihen kun kuuluu vaikka minkälaisia tyyppejä. No ainakin he itse antavat ymmärtää olevansa "korkeampiarvoisempia" sambakoulun jäseniä. Milloin hoitavat kulkueen harmoniaa, milloin ovat alanjohtajia jne. Ota näistä nyt sitten selvää. Julio on suht nuori tumma, okei, musta mies ja humaltuu humaltumistaan illan myötä. Julio lyöttäytyy seuraamme useamman kerran ja kehuu tanssitaitojamme. Minulle Julio toteaa että tanssin kuin brassi, yhtä hyvin, mutta eri tyylillä. Voisin olla kuulemma "mulata". Kiitän kohteliaisuudesta, mutta en ota häntä niin kirjaimellisesti. Julio kertoo sambasta seikkoja, jotka kerromme kyllä jo tietävämme. Julio pitää meitä melko tietämättöminä. Nauramme Miian kanssa kun hän tulee kolmannen kerran selittämään samoja, meille itsestään selviä, asioita. Äijä on vähä känässä, mutta onneksi ihan harmiton.
Alkaa sambakoulujen esitykset. Ensin on vuorossa oman koulun lippuparit ja passistat. Passistat ovat todella erityylisiä, mutta kun biisin A-osa käynnistyy alkaa tolkuttoman energinen ja räjähtävä samba nopé:n tamppaus. Huomaan heti selkeän eron meidän tyyliimme verrttuna. Askel painaa maata huomattavasti kovemmalla voimalla kuin meidän. On kuin vertaisi purjelentokoneen liitelyä norsulauman töminään. Samalla askel näyttää kuitenkin hyvin vaivattomalta.

São Clementen passistat

Seikka, jonka huomaan ärsyttävän minua suuresti, on muutaman passistan ylimielisyys ja täydellinen välinpitämättömyys esiintymistä kohtaan. Katse lattiassa, löysäily ja niskojen nakkelu ei kaunista yhtäkään tanssijaa. Ärsyttävää!
Illan mittaan esiintyvät myös Estacio de Sá:n passistat ja lippupari. Lippuparit kohtaavat hyvin arvokkaasti toisensa. Harmoniamies hakee koulujen liput lipputelineestä, avaa ja esittelee ne, kumartaa lippuparille hyväksyvästi ja ojentaa lipun. Ihanaa nähdä tällaista sambakoulujen yhteistyötä Riossa. Sydänhän tässä lämpiää.
Kun on Beija-Florin vuoro kello lähentelee neljää. Ihmiset ovat jo suhteellisen hyvässä humalatilassa ja änkeävät esiintymistilaa koko ajan pienemmäksi. Lattioilla on varmasti satoja oluttölkkejä. Kuitenkin arvostus Beija-Flor:ia kohtaan huokuu suurena. Beija-Flor on ollut minunkin suosikkini, heidän kulkueensa on aina aivan omaa luokkaansa. No, niin on lippuseremoniakin. Jo monta vuotta Beija-Flor:issa vaikuttanut, Selminha Sorriso, porta bandeira astelee esiintymisalueen reunalta kohti lippua käsissään pieni kultainen kolibri. Beija-Flor tarkoittaa portugaliksi kolibria (Beija = pusu, Flor = kukka). Harmoniamies nostaa sini-valkoisen lipun telineestä ja ojentaa sitä porta bandeiralle. Selminha kumartaa ja ruuvaa kultaisen kolibrin lipun nokkaan. Hän on hyvin säteilevä miljoonilla strasseilla koristellussa asussaan.

Kultainen kolibri asettuu paikalleen lipunnokkaan

Seuraamme esitystä kuvaten, sekä tanssien ja laulaen tuttuja biisejä. On passistojen vuoro, jotka ovatkin lapsipassistoja. Joukosta löytyy maailman hellyyttävin näky. Pikkutyttö on iältään noin 2-3 vuotias ja tanssii kuin isot tytöt konsanaan. IHANA! *tähän yliäänistä ininää*
Joukossa on myös São Clemente:n ja Beija-Flor:in poikapassistat, joilla on selvästi battle käynnissä. Voi eii.. aivan ihania. Ininä sen kuin vain jatkuu.
(Videoita näistä ihanuuksista voitte katsoa minun ja Miian facebook- sivuilta)

Ilta alkaa olla niin sanotusti pulkassa ja alamme valua kotiin päin, mutta.. mitä helv... tuolla tapahtuu? Ulkona on aivan tajuton ukonilma ja kaatosade. Hienoa. Eihän mulla olekkaan kun nämä valkoiset satiiniballerinat jalassa. Ei ole enää valkoisia satiiniballerinoja. Saadaan kuitenkin taksi aivan oven edestä ja säästytään satteelta melko hyvin. Ilma on yöllä hieman viileämpi ja näin viiden aikaan on mukava nukahtaa ulkoa tulevaan tuulen vireeseen. Boa noite!